mitäs nyt?

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Totta. Aamukampa on harvinaisen harva.

Tiedän, että työpaikan vaihtaminen oli välttämätöntä. Tiedän, että työskentely (vielä) nykyisessä on mahdotonta. Tiedän, että työolosuhteet ovat ylivoimaiset. Ja silti tuntuu siltä, että maailma loppuu ensi keskiviikkona. Tiedänhän minä sen, ettei se lopu (toivottavasti), mutta välillä koko kehon läpi käy ylivoimainen hyöky, joka saa tärisemään ja kilauttaa ahdistuspiikin ihan kupoliin. Epävarmuus. Minä en tiedä, mitä tapahtuu ensi viikon jälkeen. Muutaman viime vuoden vuosivapaan jälkeen. Muutama verkko on heitetty ja ne ovat palanneet tyhjinä. Viimeisin siksi, että ”on vaikea nähdä sinua tässä tehtävässä kasvattajana, kun sinulla ei ole omia lapsia”. Saako tässä kiroilla? Olen tehnyt kasvatustyötä YLI kymmenen vuoden ajan ja uskon olevani siinä hyvä. Vaikka minulla ei ole omia lapsia. Olen ohjannut erilaisia ryhmiä, niin lapsille kuin vanhemmillekin, kouluttanut ja vetänyt leirejä, vaikka en äiti olekaan. Aina olen selvinnyt työstäni hyvin. No, ehkä joku lapsellinen selviytyy vielä paremmin.

Minun kevääni näyttää epävarmalta. Epävarma. Miten tuo sana voi kuulostaakaan kirosanalta? Haluaisin tietää, minne minun tieni vie. Haluaisin pitää taskussa jo uuden työpaikan avainnippua ja opetella puhelinnumeroa, tutustua vähitellen uusiin työkavereihin ja asennoitua uuteen. No, uuteen on asennoiduttava joka tapauksessa. 

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti – edessä on neljän viikon palkallinen loma. Neljän! LOMA! Hermolepoa. Kehon lepoa. Rakkaiden näkemistä. Lupaa olla.

Ja elämä, kyllä sinun pitää kantaa tästä eteenpäinkin! Minä teen kaikkeni, että siivet pysyvät toimintakuntoisina, mutta sinun on annettava ilmaa siipien alle. Sopiiko?