lahjoitetut sukusolut

Olen ajatellut. Paljon. Lukenut. Paljon. Itkenyt. Paljon. Enkä yhtään tiedä, mitä ajatella. 

Olen miettinyt lahjasoluja. Emme ole niistä juurikaan vielä puhuneet, on pitänyt antaa puolisolle aikaa miettiä ja olla. En ole voinut käydä päälle omine ajatuksineni ja mustatuntuuettä-mielipiteineni.

Olen miettinyt puolesta ja vastaan.

Jos päättäisimme käyttää lahjasoluja, niin..

• ensimmäiseksi pitäisi ratkaista rahoitus. Minun icsini tulisi keskussairaalalta (siis näin luvattiin), mutta lääkkeet ja luovutettujen siittiöiden kulut Fertinovasta tulisivat silti. Samoin pakolliset psykologikäynnit, jotka pitää hoitaa ennen kuin klinikka tekee päätöksensä siitä, sovellummeko lahjasolujen vastaanottajiksi. Se tekisi noin..2500€/kerta. Kertoja tarvittaisiin mahdollisesti kolme. Myymmekö auton? Lottoammeko? Auto on töiden kannalta melkein välttämätön. 
• on mietittävä, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Kenelle kerrotaan ja kenelle ei? Jos raskaus saisi alkunsa lahjasoluista, niin miten vahvana meidän perheessämme olisi kolmas osapuoli, lahjoittaja? Mahdollisessa lapsessa olisi minun piirteitäni, mutta ei miehen. Neuvolan olisi tiedettävä, samoin minun terveystiedoissani pitäisi lukea se. Miten tämä kaikki vaikuttaa puolisoon? Kääntääkö se vain veistä haavassa?
• olisi mietittävä, miten se mahdolliseen lapseen vaikuttaa. Minä ajattelen, että lapsella on oikeus tietää. Olen seurannut läheltä adoptoitujen lasten kamppailua oman identiteettinsä etsimisen kanssa. Meissä on sisäänrakennettu tarve saada tietää, mistä me tulemme. Keitä me olemme. Ketkä ovat biologisia vanhempiamme. Ja vaikka adoptoidulla lapsella olisi kuinka rakastava koti tahansa, ei se tarkoita sitä, etteikö lapsi kokisi erilaisuutta tai hylätyksi tulemista. Miten lahjalapsilla? Kokevatko he samanlaista turvattomuutta? Kuulumattomuutta? Osaako sitä kukaan vielä sanoa? Miten se vaikuttaa lapseen, että kuulee saaneensa alkunsa jonkun tuntemattoman ihmisen soluista? Toki paljon varmaan voi vaikuttaa omalla avoimuudellaan ja sen korostamisella, että lasta toivottiin niin pitkään ja paljon, että lapsi on todella lahjalapsi samoin kuin lahjasolut.
• olen vielä kesken eettisyyden kanssa. Onko oikein haluta omaa lasta, kaiken tämän jälkeen? Onko oikein käyttää luovutettuja sukusoluja, joiden luovuttajasta ei ole mitään tietoa, ei sairaushistoriasta eikä perinnöllisistä sairauksista? Onko oikein saattaa maailmaan lapsi, jolta puuttuu biologisesti toiset juuret? Onko vanhemmilla oikeus valita lapsi, vaikka lapsella ei ole oikeutta valita sitä, mihin perheeseen hän syntyy?

Jos emme käyttäisi lahjasoluja, niin millaiseksi meidän elämämme sitten muodostuisi? Tuntuisiko se vuosienkin jälkeen yhtä tyhjältä kuin nyt? Olisiko helpompaa harkita sijaislasta? Olisimme samalla viivalla, emme kumpikaan biologisia vanhempia. Ei se poistaisi sitä kipua, mitä minä kannan, mutta missä menee oman ja yhteisen edun raja?

Minä olen iltaisin, Miehen käytyä nukkumaan, kulkenut täällä huoneesta toiseen. Silittänyt hänen lapsuudenkuviaan. Itkenyt sitä, että hänen piirteensä eivät voi siirtyä eteenpäin. Hänen hymykuoppansa, hymynsä, virneensä. Taivaansiniset silmänsä. Pellavatukkansa. Hänen suurin toiveensa on ollut saada tulla isäksi. Ja minä, minä en toivoisi maailmassa mitään muuta kuin että olisin äiti. Että saisin olla jonkun äiti. Oma äiti.

Miten toivoisin, että kukaan muu ei joutuisi samanlaiseen tilanteeseen! Että hoitopolku toimisi kivuttomammin jonkun toisen kohdalla.