muutama ajatus adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta
Minulta on useampaan kertaan kysytty adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta. Viimeksi tänään, ihan livenä, Bilteman kassajonossa. (Mieli olisi tehnyt luovuttaa paikka ja lähteä etsimään hyllyväleistä idioottisuodatinta.)
Yleensähän tämä keskustelu menee siten, että minulta kysytään, onko minulla lapsia (tai että enkö minä vieläkään ole saanut aikaiseksi hankkia lapsia). Minä vastaan, että ei ole. Tai sitten pamautan, että emme ole onnistuneet saamaan yhtään lasta valmiiksi, riippuen omasta ärsytyskynnyksestä ja toisen ärsyttävyydestä. Sitten, kun vastapuoli on voivotellut tovin ja ehtinyt esitellä oman jälkikasvunsa kuvat lompakosta/puhelimesta/Insragramista, tulee se viimeinen kysymys:
”Oletteko ajatelleet adoptiota tai sijaisvanhemmaksi ryhtymistä? Sijaisvanhemmista on ihan kamalan iso pula.”
Niin. No. Ihan vinkkinä vastaisen varalle – varmasti jokaikinen lapsettomuudesta kärsivä pariskunta (tai yksin elävä) on ehtinyt yön pimeinä tunteina miettiä kaikki olemassa olevat ja vasta kehitysasteella olevat vaihtoehdot vanhemmuuden toteutumiseen. Minä tai siis me ainakin. Että ihan mistään lampun syttymisestä juuri tuossa kohtaamisessa ei ole kyse. Välillä mietin, miten tyhminä kanssaihmiset toisia pitävät.. tai sitten minä vain suhtaudun tähän asiaan hieman tunteella.
Olemme ajatelleet adoptiota. Meidän kohdallamme se ei vaan onnistu. Me emme täytä yhteiskunnan normeja. Adoptiovanhemman pitäisi olla fiksu (chek), filmaattinen (chek), ansiotöissä (chek), vakaassa elämäntilanteessa (chek, tai siis onko ikinä koskaan kenenkään elämä täysin vakaata?!?), terve ja liikuntarajoitukseton (öö, fail). Fail. FAIL.
Minusta on perin juurin kummallista, että me voisimme saada oman lapsen. Siis ihan luonnollisesti. Sitä ei kukaan olisi estämässä. Eikä lapsettomuushoitojakaan, vaikka Keskussairaala-tasolla liikuntavamma tuntui joillekin hoitohenkilöille olevankin punainen vaate. Mutta adoptiolasta me emme voi saada. Kansainvälisen adoption toisaalta ymmärrän. Muslimimaissa kun liikuntavamma (tai mikä tahansa vamma) on tabu, Allahin kosto synneistä tai pahoista teoista. Mutta että kotimainenkin adoptio. Entäs ne perheet, joissa on adoptoitu lapsi ja toinen vanhemmista vammautuu? Menettääkö vammautunut oikeus vanhemmuuteen-korttinsa? Ei. Entäs ne perheet, joissa on adoptoitu lapsi ja perhe hajoaa? Ei vanhemmuus häviä.
Suomessa adoptiovanhemmaksi ei kelpaa, jos on liikuntavamma, cp-vamma, näkö- tai kuulovamma. Ai kuinka niin rasistinen valtio? En tiedä, voitko täysin ymmärtää, mille tuntuu, kun joku sanoo, että sinä et kelpaa. Et riitä. Et täytä normeja. En minäkään täysin voi. En voi ikinä täysin ymmärtää, mille Miehestä tuntuu. Mitä hän ajattelee. Miten hän kaiken tämän kokee. Ristiriita meidän suhteemme ja yhteiskunnan välillä tässä asiassa on niin julmetun suuri. Minulle hän riittää. Hän kelpaa. Hän on täydellinen omana itsenään. Hänen sylinsä on auki kaikkien tulla. Hänen kätensä hoitavat hellästi ja tunnollisesti. Hänen naurunsa sulattaa hetkessä jännityksen tai ujouden. Hänen mielikuvituksensa ja kykynsä asettua lapsen tasolle tempaa mitä uskomattomampiin leikkeihin. Hän osaa rakastaa. Asettaa turvalliset rajat. Rohkaista. Kunnioittaa. Hän olisi hyvä isä. En haluaisi lapsiani kenenkään muun kuin hänen kanssaan!
No se sijaisvanhemmuus sitten. Sen verran pitkään olen ollut sosiaalialalla, että tiedän sijaisperhekuvioista aika paljon. Lastahan ei oteta huostaan ihan heppoisista syistä. Monesti lapsella on monenlaisia psykososiaalisia haasteita, joita ainakaan Suomen sijaishuoltojärjestelmä koukeroineen ei helpota. Ja tässä asiassa minä olen itsekäs. Minä en kestäisi. Älä lue väärin. Nyt ei ole kyse lapsesta tai siitä, että en kestäisi haasteellista lasta. Kestäisin. Kestäisin ovien paiskomiset. Paskaksi haukkumiset. Yöheräilyt. Yökastelut. Karkailutkin kestäisin. Sitä en kaikkien näiden menetysten jälkeen kestäisi, että saisin lapsen lyhytaikaiseen kriisisijoitukseen tai pidemmäksikin aikaa. Sijoitukseen. En omaksi, vaan sijoitukseen. Koko ajan tietäisin, että joskus tulisi se päivä, jolloin joutuisin luopumaan lapsesta – palauttamaan hänet pahimmassa tapauksessa takaisin kotiin, missä ei ole tapahtunut mitään muutosta parempaan. Niinkin on tapahtunut. En olisi äiti, vaan varaäiti. Lapsella ei olisi meidän nimeämme. Holhoojan oikeudet ovat huomattavasti suppeammat kuin vanhemman. En välttämättä saisi olla mukana lasta koskevassa päätöksenteossa, vaikka lapsi asuisi täällä. Mutta ajatus lapsesta luopumisesta saa minun sieluni huutamaan kivusta. Jo nyt. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin.
Adoptiolapsenkaan äiti en olisi. Silloinkin varaäiti. Kakkosäiti. Kasvattaja. Lapsella, ihan jokaisella tässä maailmassa, on yksi äiti ja isä. Kasvattajia voi olla useampi. Tiedän, että voisin rakastaa jonkun toisen lasta kuin omaani. Teen sitä joka ikinen päivä töissä. Rakastan ehdoitta. Ei se ole vaikeaa. Se, mikä on vaikeaa, on meidän maamme lainsäädäntö. Kukaan ei puutu siihen, jos päihteidenkäyttäjä tai useamman huostaanoton kokenut sikiää kuin kani. Jokaisella kun on oikeus lisääntyä. Mutta siihen puuttuu koko yhteiskunta, jos lapsettomuudesta kärsivä pariskunta haluaisi tulla vanhemmaksi. Siihen vammaisella (ja vammattomalla puolisolla) ei ole oikeutta.
Minä edelleen toivon ihmettä. Sitä, että kaikista yrityksistä joku onnistuu. Meillä on kuitenkin se YHDEN prosentin mahdollisuus onnistua. Siitä me pidämme kiinni.
(Jatkan tätä aiheen pohdintaa hieman analyyttisemmin ehkä myöhemmin. Nyt on liian kuuma.)