tulin ulos kaapista

Töissä pitkin kevättä on tiedusteltu perheestä. Ja minusta. Uutena työntekijänä sitä joutuu aina jonkinlaiseen valokeilaan, joka valaisee välillä kirkkaastikin. Uteliaisuuden valokeilaan. 

Tänään yksi kanssatyöstävä kysyi, haluaisinko lapsia vai olemmeko Miehen kanssa onnellisempia kaksin. Tähän asti olen vähän väistellyt perheeseen liittyviä kysymyksiä. Mutta tänään oli jotenkin toisin. En jaksanut selitellä. Kerroin suoraan, että haluaisimme, mutta emme ole onnistuneet vielä saamaan valmiiksi yhtäkään. Kanssatyöstävä oli hetken hiljaa ja kysyi sitten varovaisesti, olemmeko olleet hoidoissa. Sanoin, että olemme. Ja että juuri nyt olemme tauolla. Annamme sekä kehon että mielen levätä. (Tai yritämme!) Plup. Siinä se oli. Sanottu. 

Lapsettomuus. 

Eikä sen sanominen työpaikalla lähimmälle kanssatyöstävälle tuntunutkaan ollenkaan pelottavalta tai ahdistavalta.

”Minä toivon, että sinä voisit tulla äidiksi. Kun sinulla on niin paljon rakkautta ja kärsivällisyyttä täälläkin näille lapsille. Ja sinun syliisi on helppo tulla.”

Tuntuu hyvälle, että töissäkin joku toivoo. Minun kanssani. Ei kauhistele, ei höösää. Ei esitä tuhatta ja miljoonaa kikkakolmosta raskautumiseen.

Toivoo.