onnellisuusviikonloppu vs. lähipiirin pelkoreaktiot

Tähän viikonloppuun on mahtunut tunteita laidasta laitaan. Perjantaina ennen lähiopintoja kävin teellä ystäväni kanssa, jota en ole nähnyt sitten vuoden 2007 maantieteellisten haasteiden (lue: väärällä puolella Suomea) vuoksi. Oli ihanaa nähdä. Tuntui sille, kun vuosia ei olisi ollut välissä ollenkaan näin montaa. Olemme pitäneet FB:n  kautta yhteyttä ja olemme jakaneet lapsettomuuden kipua. Ja nyt sain kuulla yhden ihanimmista uutisista: heille tulee ensi vuonna vauva! Pitkän yrittämisen jälkeen, juuri ennen lapsettomuushoitojen alkamista. Uskomattoman ihanaa! Elämä voi välillä antaa hyviäkin asioita.

Yövyin toisen ystäväni luona ja samalla vietettiin rakkaan kummipojan 7-vuotispäivää. En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, mikä läikähti sydämessä, kun saavuin pihaan – siellä hän oli, kuistilla, loikkien riemusta nähtyään ajovalojen kääntyvän pihaan. Se riemun määrä! En voi vieläkään ymmärtää, että hän on jo seitsemän. Kiitollisena luin iltasaduksi kokonaisen kirjan, pidin kainalossa ja silittelin peiton alle. ”Silitätkö sittenkin, kun olen kahdeksan?”, hän kysyi ja sai kummitädin kyynelehtimään pimeässä makuuhuoneessa sydän rakkautta pullollaan. Silitän!

Puhuimme molempien ystävien kanssa meidän aikomuksestamme jatkaa lapsettomuushoitoja. Molempien silmissä häivähti huoli. Kummilapseni äiti sanoitti huolensa peloksi siitä, miten minun voi käydä. Siitä, jos kaikki ei mene hyvin.

Eilen pysähdyin kotimatkalla tien varteen, kun radiosta soi Juha Tapion ”Kelpaat kelle vaan”. Piti itkeä vähän. Piti ajatella vähän.

Olin niin onnellinen! Onnellinen siitä, että saan olla kummitäti. En luopuisi siitä mistään hinnasta. Sen lisäksi saan olla täti. Sekin on aivan uskomattoman ihanaa. Olen kiitollinen siitä, että sydämessäni saan kantaa noin montaa rakasta lasta. Onnellinen siitä, että saan jatkaa opintoja ja palata kotiin ja mennä maanantaina taas töihin. 

Ymmärrän toisaalta myös huolen. Minuakin pelottaa. Entäs jos minihepariini ei toimi ja sieltä tuleekin se massiivinen keuhkoembolia? Onko minulla oikeus aiheuttaa tietoista huolta lähipiirissäni? Miehessä? Itsessäni? 

Entäs jos mitään pahaa ei tapahtuisikaan? Jos lopputuloksena kaikelle tälle olisikin oma lapsi? 

Miten toivoisin, että voisin sivuuttaa huolen olankohautuksella tai sivulauseessa. Pelko ruokkii pelkoa. Minä haluaisin uskoa, että kaikki voi mennä hyvin.

Illalla pääsin kotiin. Sohvalla kainalossa tuntui sille, että kaikesta selvitään. Kuitenkin.

http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc&index=1&list=AL94UKMTqg-9BdcR9twTX9WGNqg0vRghcY