onnistumiskokemuspäivitys eli mitä päiväkodissa OIKEASTI tapahtuu

Tämä on minun vastalauseeni netissä velloville tiedätkö-mitä-päiväkodissa-oikeasti-tapahtuu-kirjoituksille. Toki varmasti on yksikköjä, joissa henkilökunnan  pahoinvointi iskee silmille ja lapset ovat ennemminkin välttämätön paha kuin mahdollisuus. Ja sitten on yksikköjä, joissa ihan tosiaan panostetaan varhaiskasvatukseen, sitä tehdään sydämen palolla ja innolla. Siellä voi tapahtua vaikka tätä:

– nelivuotias ei millään halua pukea päälleen. Ei koskaanikinä eikä varsinkaan näitä vaatteita. Kunnes. Tajuaa, että tämä täti ei ehdi pukea itselleen päälle, kun auttaa muita. Lopputulos: ”Kato mä voitin sut taas. Musta on tullut ihan supernopee!” Niin on. Onnistuit pukemaan hirmuisen hienosti ja sait lahkeetkin aivan itse. Upea juttu! Olemme aivan samaa mieltä : tämä pitää ehdottomasti kertoa äidille. 

– aamupiirillä keskustellaan viikonpäivistä ja väreistä. Minä: ”Tänään on maanantai, vihreä maanantai (lasten kanssa on tunnistettu päivä ja loruteltu loru ja löydetty oikea värikin) – näettekö täällä mitään vihreää?” Lapset katselevat ympäristöä, viittaavat ja havainnoivat. Tunnistetaan taustapahveja, kuvakorttien osia ja – TADAA – yksi viittaa niin, ettei pysy paikoillaan. ”Sun korvikset! Toinen on keltainen ja toinen sininen. Ja kun ne sekoitetaan, niin saadaan VIHREETÄ!” Mikä riemu! Onnistumisen ilo! Kymmenien vesi- ja peitevärikokeilujen tulokset kulminoituvat tähän hetkeen eikä enää harmita edes se ihana valkoinen paita, jonka erehdyin laittamaan päälleni maalauspäivänä ja joka muuttui riikinkukon kirjavaksi.  Voi oivaltaminen ja sen kokeminen. (Ja sen mahdollistaminen.)

– toimintahetkessä askarrellaan omaa Linnunrataa. Tunnistetaan planeettoja kirjasta ja väritetään niitä mallin mukaan. ”M-A-A. M-A-A. MA-A. MAA. MAA! Lukeeko tässä MAA?!”, hihkaisee yksi eskareista. Voi kulta, lukee! Ihan itse osasit. Ja sen  jälkeen: A-U, au(rinko). S-A-T-U, satu(rnus). Hymy leviää korvasta korvaan. ”Siis nää tulee vaan peräkkäin nää kirjaimet.”

– ruokailussa kolmevuotias on ilmoittanut, ettei syö. Ei edes maista. ”Mä inhoon kanaa ja tätä vilolettia töhnää.” Keittiötätimme kommentoi, että eihän se ole töhnää vaan timanttihyytelöä – rubiinihyytelöä oikeasti. Kolmevuotias tuumaa ruoan jälkeen: ”Onko huomennakin tota prinsessaherkkua?”

– Villiintynyt vessakäyttäytyminen saatiin kuriin käsinukella. Draamakasvatuksen viikonlopun rohkaisemana otin käyttöön Penan. Pena on käsinukke, poika. Pena on vasta tullut päiväkotiin, eikä tiedä, kuinka siellä käyttäydytään. Varsinkin vessassa käyminen on Penalle aivan uusi kokemus, sillä Penan kotona on aina pissitty puskiin.  Penan päiväkotiimme tulemisen tavoitteena oli herätellä lapset ajattelemaan omaa käyttäytymistään ja muistella yhdessä sovittuja pelisääntöjä.

Pena tuli päiväkotiimme erään hyvin vilkkaan joulukuisen päivän aamuna. Aamupiirillä Pena tutustui lasten nimiin ja kertoi vähän itsestään. Penan piti päästä pissille. (Penalla oli mukanaan matkakokoinen shampoopullo, josta Pena ruikki vettä lattialle.) Heti tämän jälkeen yksi lapsista lähti käymään vessassa ja tuli sieltä pian kovaan ääneen huutaen, että ”Pena pissi lattialle! Lattia on ihan märkä!” Penaa nolotti. Se ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt vessassa, eikä tiennyt, kuinka olisi pitänyt toimia. Pena luuli, että pöntön viereen voisi pissiä. Lapsia huvitti ja ällötti. Pena kysyi, voisivatko lapset opettaa häntä käymään Ihan Oikeasti vessassa ja lapset lupasivat opettaa. Lapset kertoivat, että vessaan saa mennä vain yksi kerrallaan ja että kaikki asiat toimitetaan istualtaan pönttöön, ei seisten sen viereen. Lasten mielestä oli tärkeää tarkkailla myös vessapaperin riittävyyttä seuraavalle lapselle ja huolehtia oikeaoppisesta käsien pesusta saippualla. Myös käsien kuivaus selitettiin tarkoin – pöpöt eivät tykkää majailla kuivassa ja puhtaassa. Pena oli kuulemastaan äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Lapset lupasivat auttaa Penaa vessa-asioissa ja kaikissa muissakin.

Penalta on ensivisiittinsä vahingon jälkeen päässyt kahdesti vahinko ja kummallakin kerralla vessakäyttäytymistä on lasten aloitteesta käsitelty joko aamupiirillä tai ruokapiirillä. Välillä lapset kommentoivat toisilleen, että ”oliskohan kohta tarvetta taas Penan kanssa jutella” tai ”kyllä Penan nyt pitäis nähdä, miten hienosti sä pesit sun kädet!”. Onneksi Pena asuu päiväkodissa ihan vakituiseen. Seuraavaksi Penan kanssa harjoitellaankin maistamista, Pena kun on kotona saanut syödä vaan lempiherkkujaan kermavaahtoa, jätskiä ja nakkeja. Jopa joukkomme nuorin, vasta kolme täyttävä poika, on rohkaistunut maistelemaan ja huutaa pöydästä: ”Kato Pena! Kato! Mä maistoin!”

– käsittelemme matikkaa toiminnallisesti. Muodostamme lukujonoa lattialle ja etsimme tilasta yhtä monta esinettä. Puhumme ”viiden voimasta” (kts. Varga-Neményi googlella) ja teimme maailman nopeimman laskukoneen munakennoon. Lapsi, jolle matikka on ollut syksystä asti hankalaa, riemastuu. ”Mä tajusin! Ei tarvii aina laskee alusta, kun tietää että sillä rivillä on viis! Ja sormetkin voi laskee silleen! Kato! (näyttää seitsemää sormeaan ja kysyy, osaanko laskea ne tositosi nopeesti.)” Kotiin lähtiessä tuumaa äidilleen, että NYT matikka on oikeesti kivaa. Joskus se on oivalluksesta kiinni. :)

– toiminnanohjaukselliset menetelmät toimivat. Lapsi pukee ihan itse nukkarin jälkeen päälleen ja on ensimmäisenä välipalalla. ”Mä osasin. Sukkahousutkin meni oikein.” Tästä ilosta kirjoitetaan viestilappu lapsen lokeroon, että iloviesti takuulla menee kotiin asti.

– lapsi tulee kotiin lähtiessäni halaamaan. ”Aattele, sä oot täällä taas huomenna! Ihanaa!”

Niin. Olen. Huomenna ja ylihuomenna. Pidän sylissä, juoksen hippana. Laulan laululeikkejä. Ihastelen värisadetta. Kummastelen veden eri olomuotoja. Rakennan lumilinnaa. Leikin lohikäärmettä. Rakennan seuraajohtajaa sisälle ja juutun takapuolestani penkkiin – arvoin korkeuden hieman väärin. Luen satuja. Kerron satuja. Hengitän loruja. Sadutan. Rohkaisen yrittämään. Kokeilemaan. Kerron oikeasta ja väärästä. Haen katsekontaktin, opetan kättelemään. Kiittämään. Pyytämään anteeksi – välillä minäkin erehdyn ja pyydän anteeksi. Olen kiinnostunut lapsen ajatuksista, mielipiteistä ja olotilasta. Olen kiinnostunut vanhempien hyvinvoinnista ja välillä kysynkin, miten äiti nukkuu tai kuinka isä töissään jaksaa. Ehdin pysähtyä. Ehdin elää hetkessä. En muserru, jos suunnitelmani muuttuu päivän aikana kymmenen kertaa – minulle tärkeämpää on se, että pinnalle nousseisiin aiheisiin, oivalluksiin tai ajatuksiin voidaan keskittyä. Opetan lapsiakin pysähtymään. Välillä kynäharjoituksiin, välillä miettimään ja perustelemaan, miksi joku tuntuu joltain ja missä se tuntuu. 

Yksi lapsi kiteytti työni hyvin. ”Sä rakastat meitä joka päivä. Siks me kai opitaan.” Tärkeintä on rakastaa. Jokaista. Omana itsenään. Uskomattomana ihmeenä, jolla on kaikki maailman mahdollisuudet. Potentiaali. 

Rakkaus voi nostaa ilmaan. Niin, että ne siivet kantavatkin.