kumpaa sä tarviit – rakkautta vai toivoa?

Kaksi nelivuotiasta kulkee huoneesta toiseen. ”Meillä on rrrrakkauden rrrrristisaatto”, sanoo yksi ja toinen laulaa sydämensä pohjasta: ”Rrrakastaa, kaikkia meitä tulee rrrrrakastaa.”

Lapset menevät ensin toiseen suuntaan, sitten toiseen. Minä yritän avokonttorissani saada täytettyä havainnointilomakkeita ja tuskailen, mitä ihmettä joidenkin arkiasioiden kanssa teen. Ja sitten he ovat siinä, vierellä. Kummankin rakkauden kynttilä (puolimetrinen risti, tehty multikuutioista) sojottaa minua kohti. ”Niin että kumpaa sä tarrrviit? Rrrakkautta vai toivoa?”, kysyy toinen. Sanon, että oikeastaan juuri tällä hetkellä tarvitsen ihan molempia. Lapset suuntaavat rakkauden kynttilät minua kohti. ZZZädäm – ja sekä rakkauden että toivon säteet tavoittavat minut. Saan vielä kaksi vahvaa rutistusta ja poskelleni suukon. Ja silityksen. ”Tais tulla ihan oikeeseen aikaan”, tuumaa toinen.

Tais tulla.

(Ja niin tuli itkukin, oli jotenkin niin sydänjuuria myöten liikuttava kohtaaminen. Ah ja voih, mun ihanat mussukat.)