oikeus voida hyvin

Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa uutta elämää. Kaksi viikkoa siitä, kun yhden lähes tuntemattoman ihmisen huoli ja ahdistus minun tilanteestani johti siihen, että kysyi ihan suoraan: ”Miten sinä jaksat?”

En jaksanut. Oli niin valtavan lohdullista saada sanoa se ääneen jollekin. 

Sen keskustelun jälkeen päätin, että nyt riittää. Että ei tarvitse enempää. Että en voi uhrata elämääni toisen takia. En, vaikka olisin halunnutkin. En osaa kuvailla sitä tunnetta, kun ihan oikeasti ymmärsin, että minulla on oikeus hyvään elämään. Helpompaan elämään. Onnelliseen elämään.

Että minun elämäni ei ole riippuvainen kenestäkään muusta, minä pärjään kyllä. Yksinkin, jos niin haluan. Että minun ei tarvitse väkisin yrittää pitää parisuhdetta kasassa, jos se ei pysy pitämättä. Parisuhdekin on kuitenkin kahden ihmisen suhde ja se vaatii molemmilta panostusta. En jaksa olla enää se, joka yrittää yksin. 

Minä tiedän, että rakastan Miestä. Hänkin rakastaa minua. Se kuitenkin peittyy toistuvan masennuksen (ja siihen liittyvien hankaluuksien) alle. Vetää mukaansa pimeään. Minä en halua sitä enää. Minä olen viimeisten vuosien aikana luopunut paljosta. Harrastuksistani. Kavereiden kanssa kahvitteluista. Yökyläilyistä. Matkustamisesta. Kaikista niistä käytännön pakosta, minua on tarvittu kotona. Kuitenkin se on ollut väärä tie. Luopuminen on tuntunut pahalta. Katkeralta. Välillä olen vihannut enemmän kuin koskaan koko elämää ja sitä, millaiseksi se on muuttunut. 

Minä haluan elämäni takaisin. Minä haluan käydä kävelyllä ja juosta metsässä ilman, että tunnen siitä huonoa omaatuntoa (kun Mies on yksin kotona). Minä haluan soittaa ja laulaa kotona sen sijaan, että Mies sanoo sen kuulostavan vähän ärsyttävältä. Minä haluan päästä retkille, leireille ilman, että vahtaan koko ajan puhelinta ja pelkään pahinta. En voi olla vastuussa toisen ihmisen elämästä.

Joku varmaan ajattelee, että olen valtavan itsekäs. Olen kuitenkin oivaltanut, että suhteessa omaan hyvinvointiin siihen on lupa. Kukaan muu ei voi muuttaa elämääni onnellisemmaksi. Kukaan muu ei voi muuttaa käyttäytymismallejani, ajatusmallejani tai arkeani. Minä voin. 

En tiedä, eroammeko me. Minä en halua päästää vanhemmuuden toivosta irti. Tässä suhteessa se toivo käy päivä päivältä epävarmemmaksi.

Sen tiedän, että tämä alkanut muutos on muutos kohti parempaa. Lupa elää.

(Ja ihan siitä riemusta tai juuri siksi varasin lennot itselleni. Lähden kesäkuussa ensimmäistä kertaa kahdeksaan (8!) vuoteen lomalle. Ilman pelkoa. Minä olen sen ansainnut.)