helmiä peiton alta, vol.2

Lauloin iltalaulua. Pieni kaivautui kylkeen kiinni. ”Silitä vielä”, hän pyysi. Minä silitin. 

Pieni tarttui käteeni molemmilla käsillään ja painoi käden poskeaan vasten. ”Minä oon onnekas. Ihan maailman hirmuisen onnekkain.  Ihan kaikista kaikista onnekkain. Mulla on maailman paras äiti ja maailman paras iskä ja maailman paras sä.” Ja sitten hän nukahti. Pitäen edelleen kiinni kädestäni molemmin pienin käsin. 

En voinut laulaa laulua loppuun. Alkoi itkettää. Miten joku voi olla noin rakas? Jos tädin rakkaus on tätä, niin millaista olisi äidin rakkaus? 

”Sateenkaari vie maahan satujen

kerran kuulin mä laulun ihmeistä sadun sen:

Siellä taivas on aina sininen, unet kauneimmat siellä aina käy totehen.

Nyt toivon, että kanssasi mä sinne onnen maahan käydä voisin!

Pois jäisi kaikki surut, huolet, kaiken kauniin sulle antaa siellä voisin.

Sateenkaari vie maahan satujen.

Kerran siitä mä laulun kuulin ja uskoin sen.”

Miten kaipaan sinne onnen maahan! Tässä on onni, juuri tässä. Tuossa pienessä nukkuvassa ihmeessä. Noissa pienissä käsissä, jaloissa. Katseessa ja hymyssä. Pulppuavassa kiherrysnaurussa. Joraavissa varpaissa. Pesukoneessa pyörivissä pissavaatteissa ja sohvalla muhivassa sohvanpuhdistusvaahdossa. Tässä on onni. Niin iso, että pakahdun.

Ja silti toivoisin enemmän.

Että näin olisi aina. Joka päivä.