sinulle, rakas

Aamulla heräsin, katselin vaan. Nukkuvaa sinua. Sinun selkääsi. Silitin niskaa, suukotin hartioita. 

Muistelin.

Sitä, miten seitsemän vuotta sitten mökillä köllittiin vuoteella saunanraikkaina. Ympärillä tuoksui kesä. Koivut humisivat tuulessa, usvakeijut aloittivat mökkirannassa tanssinsa. Oltiin sylikkäin, rutistit minut lähemmäs. Puhuttiin, että näin toivoisi olevan aina. Yhdessä. Me. Kysyit, tekisinkö sinusta maailman onnellisimman miehen tulemalla vaimoksesi. Halusin tehdä. Seuraavana päivänä ostettiin kihlasormukset ja oltiin ihan virallisesti me. 

Sitä, miten kuusi vuotta sitten heräsin samasta kohdasta ja puin päälleni valkoisen mekon. Otin käteeni kauniin kimpun. Seisoin isän kanssa kirkon eteisessä ja odotin, kun urut alkoivat soittaa meille. Muistan sen, mille tuntui nähdä sinun istuvan alttarin edessä. Hymyilit. Silmäsi loistivat sinisempinä kuin koskaan. Kun tulin viereesi, otit kädestä ja kuiskasit: ”Minä rakastan sinua.”

Sitä, miten varmalta tuntui – ei jännittänyt. Sydän tuntui pakahtuvan ilosta, onnesta. Auringon säteiden loistaessa ja lintujen laulaessa me sanoimme toisillemme ’tahdon’. Pidimme toisiamme kädestä, koko ajan. Vieressäsi oli hyvä olla. 

Hääpäivän iltana suunniteltiin tulevaisuutta. Kahta lasta, tavallista arkea. 

—

Ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin. Kuitenkin ollaan tässä. Kaikkien myrskyjen ja tyventen jälkeen. Kaikkien vaikeuksien ja ilon hetkien jälkeen. Tässä.

Edelleen käsi kädessä.

Yhdessä. 

Edelleen naimisissa.

Edelleen tahtoen rakastaa. Kunnioittaa. Kulkea vierellä. 

Jos muusta en kiitäkään, niin siitä!

Kiitos, että olet. Sinä. Ystäväni, sielunkumppanini ja rakkaani. Kiitos, että rakastat.

❤