älä luovuta

Eilen sain suruviestin liian varhain päättyneestä elämästä. Valvoin melkein koko yön. Katselin vanhoja riparikuvia ja vakavia silmiä konfirmaatiokuvasta. 

Miten toivoisin, että vielä voisin sanoa: Älä luovuta! Vaikka nyt ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle ja tuntuu, että elämä on ohi, niin siltikään älä luovuta. Ahdistus ei kestä ikuisesti. Epätoivo ei kestä ikuisesti. Vielä tulee päivä, jolloin se helpottaa. 

Kuolema on ikuista.

Miten toivoisin, että voisin sanoa: Älä jää yksin! Vaikka tuntuisi, että ei ole ketään, joka ymmärtää tai kuuntelee, niin se ihminen saattaa odottaa soittoasi. Tai kävellä sinua vastaan kadulla. Sano ääneen, että sinun on paha olla. Me muut emme ole mentalisteja, emme kykene lukemaan ajatuksiasi, ellet niistä kerro. 

Kuolema on ikuista.

Miten toivoisin, että voisin sanoa sinulle: Minä en jätä sinua yksin! Miten toivoisin, että voisin sulkea sinut syliin! Olla tässä. Lähellä. Vieressä. Niin kauan, kun tarvitset. 

Kuolema on ikuista.

Miten toivoisin, että vielä voisin sanoa: Sinun siipesi kantavat vielä! Vaikka nyt olisitkin siipirikkona, niin vammat paranevat. Siivet vahvistuvat. On lupa levätä, on lupa olla välillä heikko. Yksin ei tarvitse. Mutta elämä – se  voi vielä kantaa. Anna sille mahdollisuus. Anna itsellesi mahdollisuus.

Kuolema on ikuista.

Sinua ei saa takaisin. Sinua ei voi korvata. Ei tule toista sinua. Sinä olet ainutlaatuinen. Arvokas. Ja kuitenkin niin äärettömästi rakastettu!

…

Miten toivoisin, että me rohkeasti kysyisimme toisiltamme: Mitä sinulle oikeasti kuuluu? Ja pysähtyisimme kuuntelemaan vastauksen. Joskus nimittäin kaikkein pimeimmän pimeyden keskellä voisi riittää, että joku tulisi. Olisi. Kuuntelisi.

Ettei yksikään elämä päättyisi liian aikaisin.

<3