”minä olen vahinko”

Pieni käsi tarttuu käteeni ja pysyy siinä tiukasti kiinni. Pienet jalat kiipeävät syliini aina, kun istun. Pienet silmät tuijottavat sielun syvimmäiseen sopukkaan asti, taukoamatta. Katse on surullinen.

Sylissä pieni ääni kysyy: ”Oletko sinä minulle vihainen?” 

”No en”, vastaan minä. ”Kuinka niin?”

”No kun minä olen vahinko.”

Pieni ääni kertoo väristen, miten kaikki sanovat hänen olleen vahinko. Miten kurjalle tuntuu, kun äiti ja isä aina riitelevät siitä, kumman luona on parempi asua ja olla ja kenen mikäkin on ihan tyhmä.

Silitän kyynelistä märkiä kasvoja, pyyhin kasvoilta räkää.

Sanon, että ei kukaan lapsi ole turha. Eikä vahinko. Että jokainen on aivan käsittämättömän iso ihme. Niin iso, että sitä on ihan vaikea ymmärtää, mutta niin hieno ja kallisarvoinen ihme, ettei ole mitään yhtä hienoa ja kallisarvoista koko maailmassa.

”Eikö edes autoa?”

”Ei, ei edes autoa. Eikä yhtään samanlaista kuin sinä.”  

Pieni oli sylissä vielä pitkään. Minun sydämessäni tuntui kipua.

 

Jokaisella lapsella on oikeus kuulla, että on rakas. Arvokas. Tärkeä. Sellaisena, kuin on. 

Ja että se riittää. Se, että on lapsi.