en halunnut tätä
Olen nukkunut huonosti taas tovin. Uni ei tule. Tai sitten jos se tulee, niin se ei kestä. Öisin, pimeässä, ahdistus kasvaa. Aivan samalla tavalla kuin mörötkin saavuttavat yön pimeydessä megalomaaniset mittasuhteet, niin käy myös ahdistukselle. On vaikea olla. Mitenkään.
Yöllä itketti. Aamulla itketti. Vieläkin itkettää.
En halunnut tätä. En halunnut.
Olen aina, pienestä asti halunnut perheen. Paljon lapsia. Vilinää, vilskettä ja jatkuvaa pyykkikoneen pyörimistä. Mustikkatahroja keittiön lattialla ja pöydän alle liiskattuja purukumeja. Tungosta tuulikaappiin, hukassa olevia sukkia ja unikavereita. Jääkaapin oveen tehtyjä lukujärjestyksiä, puhelimessa pidettyjä pikapalavereita. Pissavahinkoja meidän sängyssä. Tiukasti helmoista roikkuvia pieniä käsiä. Käytäväraivareita lähikaupassa. Suukkoja, silityksiä. Hihityksiä leikkihuoneesta ja vesileikkien ääniä kylppäristä. Ne kaikki kertoisivat siitä, että me olisimme vanhempia. Minä saisin olla äiti.
Olen aina halunnut lapsia. Ja ihan vilpittömästi siihen uskoinkin.
Enää en aina tiedä, mihin uskon.
Hyvää tarkoittavat sanat siitä, että ”susta tulisi ihana äiti”, ”teillekin on tarkoitettu lapsi” tai ”kyllä te vielä onnistutte” tuntuvat hapolta, joka syövyttää lapsettomuuden avohaavaa entistä isommaksi. Mistä sen tietää? Entä jos ei koskaan onnistuta? Miksi joku saa 14 lasta ja me emme ainuttakaan?
En voi kuvitella elämää ilman lapsia. En halua koiraa. En kissaa. En jaksa etsiä elämän mielekkyyttä ”ystävistä, parisuhteesta, kauniista kodista” samalla, kun koko elämä on ihan mieletön. Miten ihmeessä tämä meni näin?
Minä vihaan lapsettomuutta. Minä vihaan sitä, että joka kuukausi minä kuitenkin toivon ihmettä tapahtuvaksi – ja petyn. Aina sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Minä sanon, että lapsettomuushoitoja odottavan aika on kohtuuton. Epäinhimillinen.
Ensi viikolla näen kesätauon jälkeen Setä Psykologin. Tekisi mieli huutaa, että minä en pysty tähän. En jaksa odottaa. Minun sieluni murenee, minä murenen. Minä en kestä tätä. Mutta en varmasti huuda, koska se taas näyttäisi pahalta epikriisissä. Minusta on väärin, että meidän pitäisi yrittää olla superihmisiä. Järkkymättömiä, vahvoja. Vaikka kyseessä on elämämme suurin kriisi, niin siitä huolimatta. Luovutettujen sukusolujen käyttö edellyttää tasapainoisia ihmisiä. Perkele, näyttäkää minulle edes YKSI täysin tasapainoinen lapsettomuushoidoissa oleva ihminen, joka ei ikinä horju eikä katkea, joka ei ikinä ahdistu ja jonka pettymyksensietokyky on ensiluokkainen tai yksi pariskunta, jonka keskinäisiin suhteisiin lapsettomuushoidot eivät vaikuta millään tavalla!
En halunnut konsultointikertaa konsultointikerran perään. En halunnut tätä löysässä hirressä roikkumista.
En halunnut mitään tästä.
Niin. Että hymyä huuleen ja uutta yritystä vaan.