miten jaksan?

Mennessäni tänään töihin ensimmäinen nyyhkijä tuli vastaan jo tuulikaapissa. Sylissä itku laantui ja viisivuotias sanoi itkeneensä, koska en ollutkaan töissä. Tulinkin vasta välivuoroon. ”Mä koko yön ootin et tulis aamu ja mä pääsisin päiväkotiin. Täällä on niin hyvä olla.”

Aamupalalla pienet, puuroiset sormet hipelöivät hihaani. ”AnLottanen, kiva kun sä tulit mun viereen.” 

Ulkona rakettikeinuvauhteja antaessani takana on jono. Pienet jalat tassuttavat perässä seuraajohtajaa, minusta tuntuu ihan Hamletin pillipiiparilta. Puskan takana odotellaan salapiilossa, että eteinen tyhjenee pienistä. Jännitys on käsinkosketeltavaa ja pienet kehot pakkautuvat yhä tiiviimmin liki.

Lounaalla keräilen lautaselleni ”annettuja” mustamakkaran palasia ja keräilen lapsen kanssa lattialle lentäneitä välineitä. Eteisessä rauhoitellaan itkupotkuraivareita, pieni istuu sylissä ja sätkii, potkii, huutaa ja kiljuu. Minä pidän lasta sylissä, silitän selkää ja kuiskutan korvaan. Lapsi rauhoittuu kuin taikaiskusta. ”Tykkääkkö ihan vaamasti?”, hän kysyy. Kun silitän itkumärkiä kasvoja, katson silmiin ja sanon tykkääväni, lapsi painaa päänsä rintaa vasten, huokaa syvään ja kuiskaa: ”Niin määkin. Ihan hiiveesti. Susta.”

Nukkarissa silitän uneen. Koti-ikävämahakipu laantuu silitykseen ja helliin sanoihin. Kiukku kaikkoaa jalkojen silitykseen. Pyöriminen lakkaa, kun käsi lepää selän päällä. Sanon: ”Hyviä unia, söpöt höpöt.”

Välipalalla viisivuotiaat tulevat viereen. Yksi istuu syliin, loput viereen. Luetaan yhdessä kirjaa. Osa lähtee jo kotiin. Hymyilyttää. Kun äiti sanoo, että on tainnut olla hyvä päivä, lapset vastaavat: ”Joo, koska me ollaan AnLottasen höpöjä söpöjä.”

Lähtiessäni töistä saan vielä märän, vihertävänkeltaisenkukertavan räkäisen pusun poskelle. ”Mä tukkaan susta. Sä oot mulle lakas.”

Näin jaksan.