”sinä jätit minut yksin”
Sinä tulit eteeni ja katsoit minua silmät leimuten. ”Sinä jätit minut ihan yksin”, kivahdit ja käänsit minulle selkäsi. Hento nyyhkytys vavisutti koko pientä kehoasi.
”En jättänyt”, sanoin ja nostin sinut syliin.
—
Osallistuimme paloharjoitukseen. Olimme puhuneet siitä reilun viikon. Luimme paloautokirjoja ja katsoimme Ransun pelastuskoulua. Laskimme päiviä siihen, että paloautot tulisivat ja näyttäisimme, miten hienosti osaamme toimia.
Harjoituspäivä tuli. Olit koko aamun levoton. Kiukkusit. Mikään ei ollut hyvin.
Leikimme laululeikkiä, kun hälytys pärähti päälle. ”Ei mitään hätää. Tämä on harjoitus. Nyt mennään”, sanoin. Silmistäsi paistoi hätä ja turvattomuus. Tartuin sinua kädestä ja vedin perässäni kuraeteiseen. Yksi roikkui toisessa kädessäni, kaksi piti paidastani kiinni. Talvisaappaasi olivat väärin päin ja ne meinasivat mennä vääriin jalkoihin. Kyyneleet valuivat poskillasi, sormesi takertuivat käteeni yhä syvemmälle. ”Ei mitään hätää”, sanoin yhä uudelleen. Kasvoillasi vuorotteli hätä ja kauhu. Sydäntäni kouraisi. Seisoit keskellä eteistä minun laittaessani kenkiä omiin jalkoihini. Lamaannuit hälinästä. Nostin sinut syliin, kannoin ulos. Kannoin sinua sylissä koko matkan kokoontumispaikalle. ”Ei mitään hätää”.
Pidin sinua sylissä, kun laskimme lapsia. Laskin sinut maahan, kun kävelimme takaisin. Harjoitus oli päättynyt.
Seuraavana aamuna sinä tulit eteeni ja katsoit minua silmät leimuten. ”Sinä jätit minut ihan yksin”, kivahdit ja käänsit minulle selkäsi. Hento nyyhkytys vavisutti pientä kehoasi.
Sinun mielessäsi oli ainoastaan hätä ja kaaos. Vaikka olitkin koko matkan sylissä ja loppuajan käsi kädessä, sinusta tuntui siltä, että minä jätin sinut yksin sillä hetkellä, kun laskin sinut sylistäni alas.
—
Kotimatkalla mietin sitä, miten puhutteleva kokemus se oli. Minulle.
Jäin miettimään omaa elämääni. Niitä aikoja, kun minulla on ollut hätä ja kaaos. Niitä hetkiä, kun minusta on tuntunut siltä, että minut on jätetty yksin. Esimerkiksi silloin, kun odotin raiskaustutkimusta Keskussairaalan odotusaulassa. Minusta on tuntunut siltä, että minut on hylätty, jätetty yksin, vaikka vieressäni istui kaksi poliisia, joista toinen piti minua kädestä. Tai silloin, kun jouduin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle traumaperäisen stressireaktion vuoksi. Silloin minusta tuntui siltä, että minut jätettiin yksin omaan huoneeseen, vaikka sairaanhoitaja istuikin tunteja tuolilla vierelläni tarkkaillen vointiani. Vastaavia hetkiä on muitakin. Hetkiä, jolloin hätä ja kauhu on täyttänyt mielen niin, että ympärillä kaikki on ollut hätää ja kauhua, vaikka siinä olisikin ollut joku. Ihan vierellä.
Mietin sitä, miten vahvasti lapsi reagoi siihen, kun ymmärsikin olleensa sylissä ja lähellä. Takertui minuun kiinni kaksin käsin. Hyrisi ilosta. Siitä ilosta, että ei joutunutkaan hylätyksi. Hänet nähtiin, hänen hätänsä nähtiin. Aivan niin kuin minunkin hätäni on nähty.
Voisivatko jotkut pahat muistot muuttua laimeammiksi, jos niihin suhtautuisikin samalla tavalla? Että minut on kuitenkin nähty. Vaikka minun elämäni on sillä hetkellä ollut pelkkää hätää ja kauhua, niin minut on nähty. Minua ei ole jätetty yksin.
Minutkin on kannettu pahimman yli.