”ois vielä yksi kysymys: onko sulla lapsia?”

Kävin työhaastattelussa. Puhuimme pitkään työtavoista, vahvuuksista ja kasvatuskumppanuudesta. Koko haastattelun ajan oli varma olo. Omasta ammattitaidosta ja ammatillisuudesta.
Sitten, jo melkein lähtiessä: ”Ois vielä yksi kysymys: onko sulla lapsia?”
Jostain sisältä tuli vaistomaisesti ”ei ole”. Heti sen perään haastattelijat vilkaisivat toisiaan ja tuntui siltä, että tähän se nyt kaatuu – että niiden mielestä vanhemmuudesta ja kasvatuskumppanuudesta voi puhua vaan, jos on omakohtaista kokemusta. Teki mieli sanoa, että olisin halunnut, mutta että yhtäkään emme ole saaneet elävinä valmiiksi. Että tästä perkeleen lapsettomuudesta huolimatta minä olen hyvä kasvattaja ja kehittäjä!

Autoon noustessa kyyneleet nousivat silmiin.

Ei. Minulla ei ole lapsia.

Miten antaisin kaiken, että voisin sanoa olevani äiti.