kiitos, mutta ei kiitos

Viime perjantaina soi puhelin. Sain sen paikan, mitä hain. Tai siis en ihan sitä, vaan työnantajan luovasti kikkaileman määräaikaisen, joka vakinaistuisi heti kun käyttöaste sallisi.

Sen lisäksi, että haastattelusta jäi huono fiilis, ei tämä tarjottu versio nostanut potentiaalisen työnantajan pinnoja. Ei. Laski entisestään.

Siispä minä sanoin: ”Kiitos, mutta en voi ottaa vastaan tarjottua paikkaa. Tarjoamanne paikka ei ollut se, mitä hain ja uskoin hakevani.”
Tämän sanomisen jälkeen tuli rauha. Tämä meni niin kuin piti. Siis että en ottanut paikkaa vastaan.

Jos jotain, niin itsekunnioitusta olen oppinut. Sitä, että on oikeus arvostaa omaa ammatillisuuttaan, koulutuksiaan ja vahvuuksiaan. On lupa rehellisesti kertoa myös onnistumisistaan ja kehittämishaasteistaan. Ja on lupa perustellusti pyytää kohtuullista palkkaa oman osaamisen nojalla. En halunnut lähteä töihin liian halvalla enkä myöskään liian epävarmalla pohjalla.

Jossain on parempi paikka. Minulle sopivampi, ehkä sitten, kun yamk-opinnot alkavat olla loppusuoralla. Siihen asti nautin joka päivä siitä, mitä päiväkodissa saan tehdä. Saan olla työssä, jossa olen hyvä ja josta nautin koko sielullani. Ei hullumpaa.

Ps. Mainitsin siitä, että haastattelutilanteessa ei saa kysyä lapsista. Kehotin iltalukemiseksi tutustumaan lakiin yksityisyyden suojasta. Asia tuntui olevan täysin vieras. Sekin vahvisti intuitiota siitä, että oikea päätös joka tavalla.