minuna minä riitän

Viime viikot ovat olleet täällä vähän hiljaisia. Anteeksi. On ollut niin paljon kaikkea muuta. Ihmeteltävää ja koettavaa. Opeteltavaa. Jaettavaa.

Olen elänyt arkea Kumppanin kanssa. Arkea, johon on kuulunut toisen työmatka (lähettäminen ja joidenkin päivien jälkeen takaisin aamuyöllä kotiin saaminen) ja omat aamuvuorot, yhteiset töihin menot ja sieltä haut, kaupan kassajonossa hellät hipaisut ja yhdessä täytetyt pesukoneet. Arkea, johon on kuulunut yhtäkkiä päätetyt äkkilähdöt luolaretkelle, vuoren valloitukseen tai Hämeen linnaan. 

Jokainen aamu on tuntunut niin suurelta armolta. Uudelta mahdollisuudelta käyttää päivä hyvin. Olla itselleen armollinen. Rakastaa itseään ja olla itselleen hellä. No, toisellekin. Mutta kyllä tämä uusi suhde on mylläyttänyt omat ajatusrakenteet ihan uusiksi! Että nykyään voinkin ajatella olevani oikeutettu tähän – voi pojat, siihen on ollut pitkä matka. Jokainen ilta on tuntunut kiitokselta. Käsittämättömältä onnenpotkulta. Että saa vielä nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, mikä siinä nyt on.

Arkeen ovat kuuluneet myös hankalat hetket. Minun tapaamiseni ex-Miehen kanssa asioiden hoitamisessa. Yllättävät sairastapaukset. Kevätstressi töissä. Kevätjuhlaan valmistautuminen, josta meinasi tulla kamalin ikinä, mutta joka vaan onneksi nosti sykkeen hetkellisesti (kukaan ei pudonnut lavalta, kukaan ei purrut ketään, eikä mikään mennyt rikki).

Välillä hyvinä hetkinä pintaan yrittävät möröt, jotka kuiskuttavat, että tämä on vaan hetkellistä ja että ei tämän pidä mennä näin, että en ole oikeutettu tähän tai että kaikki kuitenkin kohta kosahtaa – odota vain. Ja ne möröt ovat saaneet minut hetkeksi hiljaa. Ne vaientavat naurun, samentavat silmät. Sulkevat suun ja vetävät käden ulottumattomiin. Ja niinä hetkinä vierestä kuuluu hellä ”onko kaikki hyvin” tai aina ei sitäkään; välillä kädet koppaavat vastaan ja vetävät hellään syliin, pitävät siinä niin pitkään, että mörköolo hellittää.

Yhä uudestaan Kumppani vakuuttaa, että ei ole lähdössä yhtään mihinkään. Että tässä on hyvä ja riittävä. Minulle tärkeintä on saada kuulla, että minä riitän. Kelpaan. Vaikka välillä olenkin vakuutellut, että kaikki ok ja mallillaan, niin joistain vanhoista kalkkeutuneista ajatusmalleista on vaikea päästä irti. Samoin siitä mustasta, jota elämä on värittänyt minuun. Vaikka kuinka kuuraisin, niin se ei lähde. Ja sitten vierestä taas kuuluu, että ”ei se haittaa”. 

Vähitellen, lupaan, opin uskomaan siihen. Että ei haittaa. Ja että kaikki on hyvin.

Vähitellen, lupaan, opin luottamaan siihen, että kelpaan. Minuna minä riitän.

Se tuntuu aivan käsittämättömän hyvältä. Niin hyvältä, että koko sisin hyrisee ilosta.