paluu töihin

Maanantaina palasin töihin. Koko viikko on ollut yhtä sylissä pitämistä, kainaloon kiipeämistä, silittämistä.

Kuuntelemista, katsomista. Ihmettelemistä. 

Lähes kuukauden sairasloma oli pitkä aika. Siinä ajassa ehtii pienessä mielessäkin pyöritellä vaikka mitä.

On tultu uudelleen tutuiksi, kun ensin on raivottu jätetyksi tulemisen kokemuksesta nousevaa ikävää ja kipeää ja sitten takerruttu sylissä kiinni kuin hukkuva. On tultu uudelleen tutuiksi, kun ensin on luultu kokonaan hävinneen ja sitten löydettykin uudelleen kaikki eleet, ilmeet, höpöjutut.

Eilen, juuri ennen kuin lähdin töistä, yksi Pienistä juoksi syliin, rutisti niin, että leikkauskohtaa pisti ja huokasi: ”Mä oon niin onnellinen, että sä et kuollutkaan!”

Niin. Minäkin.

On ihanaa olla taas töissä. Hoitamassa ihmeitä. Vaikka ne ovatkin jonkun muun, niin silti ne ovat ihmeitä. Jokainen.