pistetään, pistetään piikkiä pyl..siis vatsaan

Eilen illalla se alkoi. Piikitys. Tismalleen klo:21.

Tismalleen klo:21 tuli itku. Inhoan piikkejä. Ja neuloja. Minua on tökitty lukuisia kertoja liikaa tähän astisen elämän aikana enkä vaan totu pistämiseen.

En tottunut siihen silloinkaan, kun laskimotrombin takia jouduin pistämään Klexanea napapiikkeinä useita kuukausia. 

Kädet täristen kasasin Puregon-kynää keittiön pöydällä.

”Tuutko sohvalle?”, kysyi Mies.

”En, mä pistän tässä.”, sanoin minä ja meinasin keittiön pöydän ääressä pistää. Onneksi siippa loi sen verran kummallisen katseen, että istuin sentään pakaroilleni. Se oli kyllä siunattu asia, sillä itse pistäminen meni hienosti, mahamakkarasta kiinni ja *tuik*, mutta hormoneita sisään truutatessa alkoi heikottaa. Niinhän siinä kävi, että keittiö alkoi pyöriä, pöytä ja katto ja seinät ja ikkunat vaihtoivat paikkaa. Valahdin kuulemma vitivalkoiseksi. Onneksi istuin. 

Kun tuo pari sekuntia oli ohi, siippa totesi: ”Se meni hirmu hienosti. Pistit paremmin kuin oppikirjoissa. Oon susta tosi ylpeä.” 

Sitten tuli itku. Ei kyynel tai kahta kyyneltä, vaan koko keittiötä ravisteleva itku.

Olen onnellinen siitä, että olemme VIIMEIN tässä pisteessä – että hoidot ovat alkaneet. Olen onnellinen siitä, että Mies on rinnalla. Rohkaisee. Tukee. Rakastaa. Että minun vanhempani ja anoppi ovat vierellä. Sisarukseni. Ystävät. Rohkaisun määrä on mieletön.

Olen peloissani siitä, miten keho reagoi Puregoniin ja maanantaina alkavaan Orgalutraniin. Kehoni reagoi yleensäkin kummallisesti lääkeaineisiin. Tänään olisin oksentanut jo lähemmäs kymmenen kertaa, jos se olisi mahdollista (fundoplikaatioleikkauksen takia ei ole). Maha on turvoksissa. Ja pinkeä.

En halua mitään hyperstimulaatiota enkä veritulppia.

Minä haluan vauvan. 

Sillä toivolla, halulla ja odotuksella saan niin paljon sisua, että selviän tämänkin illan pistoksesta. Ja huomisesta. Ja ensi viikon.

Rukoilen samalla jokaisen kypsyvän munasolun puolesta (hassua, joo tiedän) ja toivon, että niistä pidettäisiin huolta.

Että minusta ja meistä pidettäisiin huolta.