hurjat hormonit

Kiihdytys nollasta sataan sekunnin murto-osassa. 

Itkupotkuraivareita. Ihan kuin kolmevuotiaalla uhmaikäisellä, vaan sillä erotuksella, että minä olen kolmenkympin paremmalla puolella..

”Mut kun mä en OIKEESTI oo paha ihminen”, itken aamupalapöydässä Miehen olkavartta märäksi.

”No et oo. Sulla vissiin vaan noi hormonit vippaa vähän päässä.”

Jep. Vähän vippaa. Ja sen lisäksi, että itkuherkkyys on minimaalinen (eilen itkeä tirautin mainoskatkolla automainokselle, jossa koko perhe reissaa, yöllä näin niin kaunista unta, että heräsin tirauttamaan kyyneleet ja tänään nyyhkin Matkaoppaissa näytetylle ystävien jälleennäkemiselle), niin kroppakin myllertää.

Tissit turpoaa. Maha on sekaisin. Siis auttamattoman sekaisin. Pissittää koko ajan. 

”Onneksi sä et koko loppuelämää oo hormonipössyissä,” sanoo Mies ja antaa pusun.

Onneksi. Ja siltikin, on tämä pössyttely kuitenkin toivotun lopputuloksen arvoista!