naisen raivo

Kun Nainen raivostuu, niin Mies tarvitsisi jotain kättä pidempää, jolla pysyä pinnalla Raivon meressä.

Välillä sisältä purkautuva myräkkä saa kyllä minutkin ymmälleni. Miten yleensä niin lempeä, rakastava ja rakastettava, hymyilevä ja sydämellinen ihminen voikin sekunnin murto-osassa muuttua silmät punaisina kipunoivaksi, torahampaiseksi ja raatelukyntiseksi piruksi? Se on mystistä. Ja silti niin käy välillä. Siitäkin huolimatta, että minut(kin) on kasvatettu periluterilaiseen tapaan – nainen ei kiivastu, nainen ei huuda, nainen ei räyhää eikä varsinkaan paisko tavaroita. Niin, kröhöm, no meillä kyllä on epäonnistuttu pysymään tässä kasvatustuloksessa. Kiivastun, huudan, välillä räyhään ja tunnustan paiskoneeni niin ovia, kuppeja kuin lautasiakin. Ei meillä lentäviä lautasia joka viikko nähdä, mutta muutaman kerran olen suuttunut niin tuhannesti, että silloin lensivät. Siitä tuli kyllä vuosituhannen morkkis. Olivat vielä lempilautasia, joita ei enää valmisteta. Se varmaan harmitti enemmän kuin kiivastuminen ylipäätään.

Minä olen sitä mieltä, että nainen saa raivota. Että Naisen pitääkin raivota, jos on jotain raivottavaa. Se, että tunkee kaikkea sisuksiinsa ja pitää hymyn naamalla tilanteessa kuin tilanteessa ei vaan ole terveellistä. Mitä enemmän painetta säilöö sisälleen, sen kovemmalla voimalla se joskus purkautuu. Raivostuminen ainakin välillä rentouttaa. Sen jälkeen nimittäin tulee itku, joka puhdistaa sielun syvältä. Ja itkun jälkeen tulee väsy. Rento väsy. Yleiseksi rentoutumisharjoitteeksi en raivostumista kuitenkaan suosittele, varsinkaan, jos samassa osoitteessa asuu muita kanssaeläjiä. 

Niin. Meillä välillä raivotaan. Ja tehdään paljon muutakin sellaista, mikä naistenlehtien kiillotetuilla sivuilla ei todellakaan kuulu kolmikymppisen ihmisen parisuhteeseen tai ylipäätään elämään. Minä en olekaan täydellinen. Rosoinen kyllä. Ja yllättävän vapauttavaa on ollut myöntää se ääneen – en edes halua enää ahtautua mihinkään muottiin. En täydellisen aviovaimon, en täydellisen kumppanin, en täydellisen työntekijän. 

Ennemmin polkaisen jalkaa lattiaan silloin, kun sille tuntuu kuin annan verisuonten poksahtaa päässä harmistuksesta ja raivosta.

Antakaa mennä, sisaret. Välillä saa raivostua!