niskaote ptsd:stä
Voitteko kuvitella! Olen tehnyt SEN nyt viikon sisään KAHDESTI ja olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä ja helpottunut.
Helpottunutta oloa lisää myös se, että enää niska ja lavat eivät ole tuhannen jumissa vaan vapaat.
Kävin siis hierojalla. Ihan oikealla, elävällä hierojalla. Vielä miespuolisella! Huh.
Riparilla alkoi keinuttaa. Ja jyskiä päässä. Leirikeskuksen tyynyvalikoima oli hieman onneton ja tein kardinaalimokan jättäessäni oman tyynyni kotiin. Aikaisemmat kotona Miehen avustamiset yhdistettynä leirikeskustyynyn niskajumiin oli kaamea yhdistelmä. Ensin keinui päässä. Sitten levisi särky. Päähän, niskaan, lapoihin. Ja mitä enemmän yritin venyttää ja tennispallolla seinää vasten jyrskyttää lapoja, sen tiukemmin jumiin ne menivät.
Viime viikolla ähkin ja huhkin ja murisin ja ynisin.
”Menisitkö hierojalle?”, ehdotti Mies.
”En. En mee. En kertakaikkiaan HALUA mennä. Ei nää niin pahat oo. Ihan varmaan helpottaa salilla”, tyrmäsin minä.
Seuraavana aamuna ähkin ja ynisin ja murisin ja huhkin enemmän.
”Varaatko hierojan?”, ehdotti Mies jo hieman ärtyneempänä Vaimon ininästä. Mies selvästi tiesi, missä vika on.
”En. En mee. EN halua MENNÄ”, tyrmäsin minä. Ja vedin omaa parasetamoli-ibuprofeiini-coctailia Miehen selän takana naamaan.
Kolmantena aamuna tuli itku avustaessa Miestä tuoliin.
”VARAA SE PERKELEEN HIEROJA!”, huusi jo Mies.
Siinä vaiheessa minä ähkin ja ynisin ja murisin ja huhkin ja itkin ja voihkin jo niin lujaa, että..
..otin puhelimen, avasin Fonectan ja soittelin kaupungin kaikki hierojat läpi. Lomalla. Lomalla. Lomalla. Kuka tähän aikaan lomailee, kun mun niskat on vihoviimeisessä jumissa?
Vihdoin vastattiin. Puhelimessa oli mukavan oloinen mies (selkeästi vanhempi) ja aika järjestyi samalle iltapäivälle. Vielä parkkipaikalla kurvailin autolla kahdesti karkuun, ajatus vieraan ihmisen käsittelyyn menemisestä tuntui ahdistavalle. En ole käynyt hierojalla kuin kerran elämässäni. Silloinkin pakosta. En ole tiennyt mitään sen pahempaa, kuin maata lahnana hierontapritsillä naama alaspäin (ettei edes NÄE, mitä ympärillä tapahtuu) ja sallia jonkun koskea paljaalle iholle ilman, että näen, mitä siellä tehdään. Tuolla neitsytkerralla säpsähtelin ja säikyin ja lopulta vollotin suoraa huutoa, kun hieroja koski, otti kiinni ja hieroi. Putosin sen hieronnan aikana lukemattomia kertoja johonkin, missä minuun tartuttiin takaapäin ja minua satutettiin. Sen kerran jälkeen vannoin, että koskaan en enää mene vastaavaan.
Ja siinä minä seisoin – hierojan eteisessä. Hieroja oli hymyilevä, vanhempi mies. Meinasin vielä kääntyä kannoillani, mutta niskan kipu oli pelkoa vahvempi. Maatessani hierontapöydällä pelkäsin kuollakseni. Kylmä hiki nousi otsalle ja kyyneleet kihosivat silmiin. Ja sitten – vahva, lempeä käsi laskeutui yläselälle. Sen viereen toinen. Tuntui turvalliselta. Aina liikkuessaan puolelta toiselle hieroja piti toista kättään selkäni päällä. Aivan kuin kertoakseen ääneti, että on siinä. Että ei häviä. Että ei tahdo pahaa. Oli kuulemma kunnon jumi. 45 min. päästä nousin pöydältä ilman huimausta. Olo oli hyvä. Kertaakaan en pudonnut traumamuistoihin, kertaakaan en dissosioinut enkä kavahtanut. Olin niin ilahtunut jumin helpottamisesta, että varasin uuden ajan. Tälle päivälle.
Tänäänkin siellä oli hyvä olla. Jumi oli helpottanut, oli helpompi hieroa. Ja se tuntui niin valtavan hyvälle. Hymyilin useaan otteeseen. Sitä, että kehossa tuntui hyvälle ja sitä, että mielessä tuntui hyvälle. Kertaakaan en kahvahtanut kosketusta, en säikkynyt enkä vollottanut.
Lähtiessäni kiitin lempeistä käsistä. Autossa pääsi itku. Iloitku.
Yksi valtavan iso kahle ja pelko on poissa. Hävinnyt. Koen saaneeni niskaotteen stressihäiriöstä. Vuosia se on rajoittanut, ahdistanut ja syöttänyt vääriä mielikuvia. Tällä kertaa (siis kahdesti) minä olin sitä vahvempi. Minun on niin hyvä olla.
<3 iloajatuksia!