ahdistus

Valvoin viime yönä pitkään. Keskellä yötä. Siirryin sohvalle, sytytin joulukuusen valot. Olin kippurassa viltin alla, tuijotin pimeydessä loistavaa kuusta ja sen jokaista kynttilää vuorotellen. Ensin nieleskelin kyyneleitä, mutta tulva oli liian suuri pidätellä. Siinä minä ulvoin, piilossa.

Ahdisti, ahdisti niin. Ja ahdistaa vielä. Tyhjä syli. Ikävä. Suru. Kaipaus.

On ahdistanut lapsettomuuspoliklinikalla käynnistä asti. En voi olla ajattelematta sitä, että olisin voinut valita toisin. Ja nyt se, että olen keskeyttänyt raskauden, pidemmälle edenneen, ongelmattoman raskauden, tuntuu irvokkaalta.

En olisi voinut kuvitella, millaiseen mustaan se syyllisyys tässä hetkessä kietoo. Niin mustaan, että on vaikea hengittää.

Olisi pitänyt valita toisin.