aikuisensuojelusta

Vuosien aikana pelastus- ja poliisilaitos tulivat tutuiksi. Liiankin tutuiksi. Välillä apuvoimia tarvittiin vaan yksinkertaisesti nostamiseen, sillä aina omaishoitajan sormet eivät pitäneet housunkauluksesta ja hoidettava liukui lattialle. Välillä apuvoimia tarvittiin muista syistä. Olen huutanut hätäkeskuksesta elvytysohjeita, kun mikään ei ole tuntunut auttavan eikä mitään positiivista muutosta toisen tilassa tapahdu. Olen soittanut itku kurkussa apua itsetuhoisuuspuuskassa olevalle samalla, kun olen ajanut kotiin tuhatta ja sataa. Olen tullut kotiin ambulanssin kanssa yhtä aikaa ja välillä vasta heidän lähdettyään, löytänyt tyhjän pyörätuolin olohuoneen lattialta enkä kotoa mitään viestiä tai vihjettä siitä, mitä on tapahtunut.

Meillä on käynyt lukuisa määrä pelastajia ja poliiseja. Niin lukuisa, että taloyhtiön yhdessä kokouksessa oli todettu, että naapurin yöunta häiritsee hälytysajoneuvojen vilkkuminen. Saimme siitä ihan viestin kotiin asti.

Minua on välillä hävettänyt. Tulla kotiin yhtä aikaa hälytysneuvojen kanssa tai aukoa yöllä ovea ja huomata vastapäisissä taloissa uteilaat silmäparit. Minua on välillä ahdistanut. Ajaa kotiin vailla tietoa siitä, mikä kotona odottaa. Tai mennä illalla nukkumaan, kun sen on jo jotenkin voinut ennalta aavistaa, että jotain pahaa tapahtuu.

Koskaan kukaan ei kuitenkaan ole sanonut suoraan mitään. Eivät naapurit, ei taloyhtiön hallitus. Eivät pelastus- ja poliisimiehetkään. Ennen viime kevättä. 

Silloin lyhyen ajan sisällä meillä käytiin usein. Yhdellä kerralla soitin taas kesken työpäivän ja lähdin ajamaan kotiin. Olin pihassa yhtä aikaa ambulanssin kanssa. Tilanne sisällä oli vaikea. En päässyt edes käymään siellä sisällä, sain käskyn lähteä ajamaan ensiapua kohti. Ambulanssi ajoi edellä, välillä pysähtyi bussipysäkille tasaamaan tilannetta. 

Keskussairaalassa minuutit olivat pitkiä. Mietin, miten vaikeaa olisi taas nähdä naapureita. Selittää, että nyt vaan kävi näin. Että ei kukaan tarkoita häiritä eikä aiheuttaa tahallista piinaa hälytysajoneuvojen pilleillä ja valoilla. En päässyt heti shokkihuoneeseen, mutta ensihoitaja tuli viereeni ja talutti minut sivummalle. Hän piti olkavarrestani kiinni ja kysyi, miten minä jaksan. Pillahdin itkuun. Ei kukaan koskaan aikaisemmin ollut kysynyt minulta, miten minä jaksan ja voin. Hän sanoi, että en ansaitse tätä enkä voi elää jatkuvassa pelossa. Hän oli käynyt meillä aiemminkin ja jo silloin miettinyt, että pitäisi sanoa jotain. Yritin selittää, että apua on vaikea saada mistään ja että on pakko jaksaa. Hän sanoi, että ei ole. Että apua saa ja että ei ole pakko jaksaa yhtään määräänsä enempää. Hänelle tuli hälytys ja hän lähti.

Muutaman tunnin päästä näin hänet uudestaan. Hän tuli kysymään vointia ja oloa ja sanoi, että haluaa vielä jutella minun kanssani. Meille järjestyikin tila päivystysalueelta. Hän kysyi, miten ihan oikeasti jaksan. Ja minä vaan itkin. Se, että joku kysyi minun vointiani tuntui ihan käsittämättömän helpottavalta. Kyynelsilmin kerroin. Hän kuunteli. Ja ehdotti, että voisi soittaa puolestani kriisikeskukseen. Hän soitti ja selitti sinne tilanteen, sitten antoi puhelimen minulle ja kuunteli vieressä, että sovin jatkosta. Puhelun loputtua hän piti kädestäni kiinni ja sanoi, että olen jaksanut jo tarpeeksi ja että minulla on oikeus hyvään elämään; sellaiseen, jossa ei tarvitse pelätä. Keskustelun päätteeksi hän sanoi ainostaan toivovansa, että jos vuoden päästä tapaamme, niin minulla on kaikki hyvin.

Tämän kohtaamisen jälkeen valvoin monta yötä. Mietin. Mietin sitä, miten helppoa on arvostella ja arvioida toisia ihmisiä. Taivastella. Paheksua. Paljon vaikeampaa on kysyä, mitä kuuluu. Ja vielä malttaa kuunnella vastaus kysymykseen. Paljon vaikeampaa on asettua vierelle. Ilman valmiita vastauksia, ilman manuaalia, josta tarkastaa menettelytapoja elämänkriiseihin ja niiden psykososiaalisiin vaikutuksiin. Kuitenkin juuri se, vierelle asettuminen ja siinä oleminen olisi sitä, mitä uppoamassa oleva ihminen tarvitsee. 

Paljon kohkataan lastensuojelusta ja sen tilasta. Toivoisin, että olisi olemassa myös aikuistensuojelua. Sitä, että meillä olisi silmät nähdä, kun lähellämme olevalla ihmisellä on vaikeaa. Korvat kuulla, mitä hänelle kuuluu ja mitä hänen arkensa sisältää. Kädet auttaa, pitää pystyssä tai vaan olla lähellä. Ja sydän haluta toiselle hyvää. Joskus ihminen voi olla ihmiselle enkeli. 

Olen toivonut, että tapaisin tuon ensihoitajan. Halaisin ja kiittäisin hänen sanoistaan. Ne nimittäin olivat ne ratkaisevat sanat, jotka ensimmäistä kertaa saivat minut ajattelemaan, että minulla on oikeus haluta toisin. Turvallista ja hyvää elämää. Haluaisin kiittää häntä siitä, että valoi minuun toivoa ja rohkaisua. Siitä, että nyt kaikki on hyvin. Haluaisin kiittää voimaannuttavasta aikuisensuojelusta.