”ajattele, sinä olet selvinnyt!”

Kävin tänään kuuntelemassa Setä Psykologin viisaita sanoja. Olen vieläkin äärikiitollinen siitä, että olen saanut juuri hänet matkakumppanikseni. Meidän matkamme on ollut vaiherikas ja tunteikas. Olen saanut oppia puhumaan kaikkein kipeimmistä turvallisessa ympäristössä turvalliselle ihmiselle – viisaalle ihmiselle. Aikamoinen lahja!

Hän huomaa heti, jos jotain on vialla. Niin kuin tänään. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun kerroin nukkumisen olevan vaikeampaa nyt ollessani yksin kotona. Että säpsähdän hereille pienemmästäkin rasahduksesta, teen turvatarkastuksen (kierrän talon ympäri todetakseni, miten typerää on nousta pedistä ja kiertää taloa yöllä ympäri – kuka muka tuohon aikaan liikkuisi kenenkään kotona?!) ja kiitän siitä, että kesäyöt ovat kohtalaisen valoisia. Minä pelkään pimeää. Ihan hirvittävän paljon. Ja yksin pimeässä oleminen kuuluu sarjaan kaikkein pelottavimmat asiat. Hui.

Puhuttiin paljon ahdistuksesta. Sen sisällöistä. Siitä, mitä minussa tapahtuu, kun ahdistus kilahtaa kupoliin. Puhuttiin dissosiaatiosta. Ja minulta pääsi itku. Sanoin ääneen: ”Paska elämä. Eikö tämä ikinä helpota?”

Oli hetken hiljaista.

Setä Psykologi katsoi ihan kohti. ”Ajattele, sinä olet selvinnyt tähänkin asti.”

Niin. Kiitos. Ja tästä eteenpäinkin!