älä kiusaa!

#kutsumua -kampanja on herättänyt monenlaisia ajatuksia. Siitä, millaista on ollut olla kiusattu.

Kun olin ala-asteella ja luokkalaiseni poika piinasi minua jatkuvasti, päivittäin. Kiusaaminen oli fyysistä pahoinpitelyä, tönimistä, kirjoilla hakkaamista, vaatteiden rikkomista, koulukirjojen repimistä, kynien hajoittamista, repun piilottamista ja pyörän kumien puhkomista. Siis ihan törkeää väkivaltaa pienelle lapselle. Pahimpana oli uhkailu siitä, että satuttaa pikkusiskoani, jos jollekin kerron. Enkä kertonut, oli sietämätöntä ajatella, että siskolleni olisi käynyt jotain. Niinpä nukahdin iltaisin itkien ja toivoen sitä, että aika menisi todella nopeasti ja olisin äkkiä iso. En silloin ymmärtänyt sitä, että ei kiusaaminen lopu yläasteella, lukiossa, ammattikorkeakoulussa tai työelämässäkään.

Oli hämmentävää huomata, että joka paikassa oli joku, joka kiusasi. Kasvaessani kiusaaminen ei ollut enää fyysistä, vaan henkistä. Eikä minua enää aina kiusattu, mutta aina jotain kiusattiin. Eristettiin porukasta. Juoruttiin. Puhuttiin pahaa. Tehtiin syntipukkia. Syytettiin pieleen menneistä ryhmätöistä tai hävityistä korismatseista. 

Vielä hämmentävämpää aikuistuessa oli huomata, että monesti kiusaaja oli aikuinen. Kanssaopiskelija, opettaja, esimies, lähikollega. On uskomatonta, että kukaan ei puutu. Kiusaaja saa kiusata rauhassa toisia vuosikausia, pahimmillaan vuosikymmeniä, kuten edellisessä työpaikassani. Tuntuu käsittämättömän falskille, että aikuiset seisovat sormi ojossa taivastellen lapsille ja nuorille, että ”ketään ei sitten kiusata eikä syrjitä”, mutta omalla työpaikallaan toimivat täysin päinvastaisesti. Missä vaiheessa työpaikkakiusaamisesta tuli oikeutettua? 

Yksi työpaikkakiusaaja voi omalla toiminnallaan hankaloittaa koko työyhteisön toimintaa. Henkinen hyvinvointi kärsii, jos joku koko ajan etsii huomautettavaa, korjailee kollegansa töitä, puhuu perättömiä muille työkavereille ja asiakkaille ja kaivaa maata kollegansa jalkojen alta. On pöyristyttävää, että kiusaajia on kaikilla ammattialoilla.

Millaista on olla opiskelijana, jos lehtori järjestelmällisesti antaa huonoja arvosanoja tenteissä, kun naama ei miellytä (tai kun opiskelija ei suostunutkaan treffeille, kuten yhdelle opiskelukaverille kävi), potilaana sairaalassa, jossa sairaanhoitaja haukkuu vaikeasti selkäsairasta luulosairaaksi ja pillerinmetsästäjäksi, ottaa vielä soittokellon pois, ettei sairas koko ajan kutsu hoitajaa luokseen tai nuorena riparilla, jossa pappi arvostelee pukeutumista, huorittelee, puhuu vanhemmista heikkolahjaisina ja sivuuttaa mielipiteet? Millaista on olla nuorena nuorisotilalla, jossa nuoriso-ohjaaja ei koskaan valitse nuorta tiimiin suunnittelemaan tai toteuttamaan toimintaa, koska tämä ”on vaan niin vaikea” tai työntekijänä yrityksessä, jossa tiimin esimies kerää itselleen kaiken kunnian ja etenee toisia astinlautoina käyttäen? 

Työpaikoilla tai kouluissa kiusaamiseen liittyy monenlaisia eri rooleja. Toki ensimmäisenä on se kiusaaja. Kiusaajalla on myös apuri, joka osallistuu myös tai mahdollistaa kiusaamisen.Vahvistaja voi kannustaa kiusaajaa. Kiusatulla voi olla puolustaja, joka yrittää puuttua tilanteeseen. Ja viimeisenä jokaisesta paikasta löytyy myös ulkopuolinen, joka ei puutu eikä kannusta, mutta joka toiminnallaan hiljaisesti hyväksyy ja mahdollistaa tilanteen jatkumisen. Välillä kannattaa kysyä itseltään, kuka minä omassa työyhteisössäni olen ja keneksi haluaisin tulla. 

Millaisella psykologisella testillä kiusaajat voitaisiin seuloa opiskelu- tai työpaikkaa hakiessa? Miten voitaisiin estää kiusaajan pääsy esimieskoulutukseen tai johtotehtäviin? Joskus aikaisemmin on ajateltu, että kiusaajalla on huono itsetunto. Ei ole. Moni kiusaaja kiusaa, koska voi. Sillä voi lisäksi saada itselleen valtaa ja ihailua ja pönkittää omaa asemaansa. Missä kohtaa kasvatuksessa on epäonnistuttu? 

Kiusaaminen on tappamista. Kiusaamisella pyritään tietoisesti vahingoittamaan toista. Monesti siinä onnistutaan hyvin. Vähitellen kiusatun itsetunto kuolee. Elämä voi päättyä aivan liian varhain, niin kuin yhden äärettömän lahjakkaan ja sosiaalisen nuoren, joka heittäytyi junan alle, koska ei enää jaksanut kiusaamista. Lukioikäisenä hän oli huomannut saman kuin minä – kiusaaminen ei koskaan lopu. Ei, vaikka sen muoto ja tekijä muuttuisi.

Kiusaaminen on Suomen rikoslain mukaan rikos. Jatkuva kiusaaminen on vakavaa. Kiusaaminen ei karaise, vaan vähentää kiusatun kykyä selviytyä vaikeista tilanteista tai ylipäätään arjesta. Kiusaaminen vaurioittaa kiusatun itsetuntoa ja vähentää luottamusta muihin ihmisiin. Se aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Kiusattu voi kiusaamisen vuoksi olla koulussa alisuoriutuja, kun voimat eivät riitä opiskelemiseen. Minä itse olin ala- ja yläasteella, vielä lukiossakin alisuoriutuja. En jaksanut opiskella. Vasta ammattikorkeakoulussa huomasin, että minä osaan ja onnistun. Ensimmäisen vitosen saaminen tentistä oli itkuriemun hetki. Ja aikuisiällä olen motivoitunutkin opiskelemaan. Osittain ehkä näyttääkseni entisille kiusaajilleni, että minä olen jossain hyvä. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että minä riitän. Kelpaan. Että voin olla rakastettu. 

Nyt olen naimissa kiusaajan kanssa. Kiusaajan, jolla lapsena oli aivan älyttömän paha olla ja joka purki pahaa oloaan muihin. Kiusaajan, joka aikuisiällä on soittanut läpi kaikki kiusaamansa ihmiset ja pyytänyt anteeksi.

Olen saanut nähdä, että kiusaajakin voi muuttua, kun olosuhteet ovat otolliset. Ja olen saanut seistä vierellä kertomassa Pienille, että ketään ei saa kiusata eikä jättää yksin. Uskon siihen, että esimerkin voimalla voidaan vaikuttaa. 

Vain kaksi sanaa: älä kiusaa!