älä oleta

Minä toivoisin, että oletettaisiin vähemmän.
Viime viikolla opinnoissa puhuttiin vanhemmuuden vahvistamisesta. Sitä sivuttiin koko ajan niin, että ”kuten me kaikki tiedämme omasta elämästämme”. Eivät kuitenkaan kaikki tiedä!

Maanantaina olin työpaikan yhteistyökoulutuksessa neuvolassa. Terveydenhoitaja vilkaisi joukkoamme ja tuumasi, että ”tehän olette sen ikäisiä, että teille tämä neuvola onkin tuttu paikka”. Ei kuitenkaan kaikille ole!

Perjantaina itkin koko matkan kotiin. Maanantaina itkin koko matkan kotiin.

Minun sieluni on ihan riekaleina. Minä vihaan tätä kehoa! Se on pettänyt minut niin monta kertaa. Ei ystävä, vaan vihollinen. Mitä enemmän joudun kohtaamaan ympäristön olettamuksia ja joka ikinen kerta samalla sen, että olen erilainen..että en ole saanut tulla äidiksi..että olen menettänyt niin paljon, sitä pahemmaksi oloni muuttuu.

Kysyin tänään setä Psykologilta, että voiko suruun kuolla. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntuu siltä, kuin minun koko kehoni ja mieleni hiljaa nääntyisi, murenisi.

Minä en halua kuulla enää yhtäkään itsestäänselvyytenä pidettyä äitiys-kommenttia, mutta en tiedä, kuinka saisin muut ymmärtämään. Toivoisin, että muut voisivat ymmärtää sen, että kaikki kolmekymppiset eivät ole äitejä. Eivätkä saa lapsia yrityksistä huolimatta. Ja senkin, mikä valta on sanoissa. Joko rikkoa tai rohkaista.

Minä en jaksa. Tekisi mieli vaan huutaa. Kaikki kipeä ulos. Mutta ei se tule. Se jäytää sydämessä.

Itken varmaan taas tänään itseni uneen. Ja huomenna taas toivon, että ei oletettaisi. Kysyttäisiin sitten vaikka mieluummin suoraan. Sekin tekisi vähemmän kipeää.

Juuri nyt toivoisin, että olisin valinnut toisin. Ja että jokainen Pieni olisi saanut tulla valmiiksi. Juuri nyt minä olen surusta mykkyrällä.