arki

”Mä en nyt ehdi pysähtyä, kun mun pitää elää”, tuumasi yksi pienistä tänään.

Olipa viisaasti sanottu. Mitä sitä turhaan jää jurnimaan tympeisiin ajatusmalleihin tai möksöoloihin? Niin. Mitäpä.

Täälläkin on viimeinen viikko eletty. Välillä on tullut itku, välillä nauru. Välillä on (ainakin töissä) meinattu tikahtua hihitykseen. Välillä on pidetty sylissä (töissä ja kotona). Välillä on pussailtu ja rakastettu niin läheltä, ettei enää fyysisesti lähemmäs toista pääse (siis kotona). 

Elämä on vesisadetta ja auringonpaistetta. Ehkä vähitellen alan oppia sen loogisuuden, että välillä pitää olla kuivempaa kautta, jotta ylipäätään mikään voi puhjeta kukkaan. Niin kuin nyt vaikka rakkaus. Tai elämä. Tai arki.

Arjessa punnitaan moni asia. Kuten se, miten rakastettu olen unesta heränneenä tukka pystyssä tai ryssittyäni oikein urakalla. Tai se, onko syli auki toisen tulla vaiko ei. Ollaanko sitä samalla puolella vai toista vastaan.

Eräs harjoittelun ohjaaja sanoi kerran: ”Älä ajattele päivän alkaessa mitään muuta kuin sitä, miten voit tehdä kunkin lapsen kohdalla juuri hänelle parhaan mahdollisen päivän.” Samaa voi yllättävästi soveltaa itseen, puolisoon ja jopa työkavereihin. 

Ei se arki olekaan välttämättä ihan kamala asia.