ei-niin-helppo opiskelun aloitus

Astuin auditorion ovesta sisään. Tuntui, että koko maailma heitti kiepin. Penkkirivin päässä oli henkilö, joka on joskus ollut hoidossani mukana. Silloin, kun elämä on ollut mustaa ja unetonta ja kaikki on ollut rikki. Osastolla.

Vatsassa väänsi. Jouduin istumaan samalle penkkiriville, koska muualla ei ollut tilaa. Hän tervehti iloisesti. Minä yritin olla yhtä iloinen, vaikka kaikki väri tuntui kadonneen varpaista tennareihin. 

Oli paha olla.

Yhdessä silmänräpäyksessä se kaikki oli taas tässä. Kipu. Huuto. Äänet. Hajut. Kaikki kamala ja inhottava. Samalla kun yksikön johtaja esitti tervehdyksensä, minä putosin. Vauhdilla. Vuosien taakse.

Elämäni ensimmäinen väkivaltakokemus tapahtui, kun olin oppilaitoksessa tekemässä elämäni ensimmäistä tutkintoa. Sen jälkeen kaikki olivat niin pahoillaan. Opettajat. Yksikön johtaja. Että niin tapahtui, vaikka ei olisi pitänyt tapahtua. Sen jälkeen ajattelin, että en ikinä valmistu, koska ahdisti liikaa. Valmistuin lopulta. Sain siihen ehdoitta koko yksikön tuen. 

Oksetti. 

Vessassa tihrustin kyyneliä. Korjasin levinnyttä meikkiä. Ärsytti. 

Kävelin päättäväisesti takaisin. 

Minulla on oikeus olla täällä.

Minulla on oikeus mennä eteenpäin, vaikka muistot välillä meinaavatkin vetää minut mukanaan jonnekin syvyyksiin. Antaisivat jo minun olla.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen minulla on oikeus jatkaa elämää.

Loppupäivä meni jo paremmin. Innostuin. Tuntui, että minä kuulun sinne.