elämä ei loppunutkaan

Minusta tuntui, että en selviä. Että maailma lakkaa olemasta silloin, kun täytetty erohakemus viedään käräjäoikeuteen. Epäonnistumisen tunne oli niin vahva. Itkin suihkun lattialla niin pitkään, että lattialaattojen saumat piirtyivät ihoon. Tuntui, että kaikki romahtaa.

Eropapereiden viemisestä seuraavana päivänä heräsin kuitenkin. Maailma oli edelleen paikoillaan. Kevätaurinko teki kipeää. Se tuntui paljastavan kaiken sen, mikä oli vereslihalla ja repaleina.

Eropapereiden viemisestä kolmantena päivänä istuin autossa lähes 7 tunnin matkan kahville ja toiset 7 takaisin. En muista, koska olisin puhunut yhtä paljon tai nauranut yhtä paljon! Matkan puolivälissä tuntui siltä, että ehkä tästä selvitään. Matkan päättyessä tiesin, että selvitään. Ihan varmasti. 

Pääsiäisyönä tein jotain, mitä en ole tehnyt aikoihin: kävin pääsiäisyön messussa ja polvistuin ehtoolliselle vierelläni eräs, josta on tullut minulle valoihminen. Eräs, jonka näkeminen saa sydämen hypähtämään yhden ylimääräisen lyönnin ja jonka halaaminen tuntuu varpaissa asti. 

Elämä ei loppunutkaan. Ehkä tämä kaikki olikin sille vasta alkua. Ehkä minun piti saada kulkea tämä polku, että tietäisin, kuka olen ja mitä haluan. 

Vaikka erosimmekin todella vaikeiden asioiden takia, niin olen Miehelle ikuisesti kiitollinen. Siitä, että jaksoi kuitenkin, kaikesta rikkinäisyydestäni huolimatta, rakastaa minua ehjemmäksi. Valaa minuun uskoa ja luottamusta siihen, että minä selviän ja pärjään. 

En epäile. Minä selviän kyllä. 

Elämä jatkuu.