ensimmäinen keskenmeno

Ensimmäisestä keskenmenosta on nyt viisi vuotta. Raskaus ylipäätään oli yllätys, vaikka keho olikin antanut monia vinkkejä. Alkuraskauden pahoinvointi oli voimakasta. Eikä sitä meinannut ihan oikeasti ymmärtää, että meille olisi tulossa vauva. Oltiinhan sitä toivottu ja siitä puhuttu. Ihmismieli on kummallinen. Miten sitä voi muutaman viikon aikana muodostaa valmiin elämän synnytyksineen, ristiäisineen, tarhaan lähtöineen ja ylioppilasjuhlineen! Muodostaa valmiiksi kaikki ne toiveet, haaveet, ilot ja surut, joita on aina kantanut sydämessään. Kauniita toiveita, helliä unelmia. 

Myllerryksestä toiseen. Onnen huumasta repivään suruun. Siinä vaiheessa, kun makasin puolialasti kylmässä huoneessa ja  lääkäri sanoi, että kohdussa ei ole elämää, sydän jätti lyönnin välistä. Ja siinä vaiheessa Mies otti kädestä. ”Kulta, me selvitään tästä kyllä.” Minusta tuntui, että ei selvitä. Että ei voida selvitä. Minusta tuntui, että minä petin hänet. Vein häneltä pois sen, mitä hän kaikkein eniten on toivonut. Siltä minusta tuntui.

Kertaakaan ei arvostellut. Soimannut. Etsinyt syyllistä. Kertaakaan ei yrittänyt selittää kipua pois. Surua pois. Sen sijaan piti lähellä. Silitti uneen. Halasi paljon. Antoi luvan olla heikko. Yhdessä itkettiin, yhdessä surtiin. Puhuttiin paljon. Tuntui siltä, että siitä huolimatta olen edelleen rakas.

—–

Välillä olen miettinyt sitä, rakastaako vielä – oikeasti. Vaikka tämä keho on niin monta kertaa pettänyt, kääntynyt vastaan. 

Tänään, iho ihoa vasten köllittiin sylikkäin. Raukeina. Mies silitti olkaa, hiuksia. Suuteli hellästi. Ja taas tiesin: rakastaa. Minua. Minuna.

Ensimmäisestä keskenmenosta on kuljettu pitkä, pitkä matka. Meiksi.

Sylissä ajattelin: tulkoon mitä vaan. Mitä vaan. Minulla on vierellä rakas, jolle niistäkin huolimatta riitän. Kelpaan. Minulla on vierellä rakas, joka kaikella voimallaan on valmis kulkemaan vierellä mustistakin mustimpien läpi.