epäusko
Maailmankatsomukseni on kriisissä. Tai on ollut jo pidemmän aikaa. Minut on kasvatettu perinjuurin tunnustuksellisessa kodissa. Olen teini-ikäisenä kapinoinut perinjuurin tunnustuksellisuutta ja kotikasvatusta vastaan. Lukioikäisenä elämä olikin sitten siinä pisteessä, että oli pakko valita – taivas tai helvetti. Nuorena aikuisena olin vahvasti mukana seurakunnan toiminnassa ja uskoin aina löytäväni puolisonikin niistä piireistä. No, ehdokkaita oli useampi, mutta seurustelua pidemmälle (tai edes sinne) ei päästy. Ei ennenkuin eksän kanssa. ”Täydellinen mies” oli aktiiviseurakuntalainen, suosittu, pidetty. Minä uskoin olevani onnekas, kun sain hänet. Onnekas olin, kun selvisin hengissä siitä suhteesta.
Silloin, kun koko maailmani mureni, mureni ensimmäisen kerran aikuisiällä myös luottamukseni Jumalaan. Olin jotenkin lapsenomaisesti uskonut, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Että usko takaa minulle hyvän elämän. Elämässä kaiken sen, mitä tarvitsen.
Kun menetin kaiken, parisuhteen ja lapsen, en osannut elää. En osannut uskoa. Kaikki, koko hengellinen konteksti muutti muotoaan. Olin yhä vahvemmin sitä mieltä, että jos kaikki tässä maailmassa tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti, niin silloin Jumala on täysi sadisti, joka ohjailee ihmismarionetteja mielivaltaisesti sinne tänne. Kuitenkin, tai ehkä juuri tuon mullistuksen takia, hakeuduin seurakuntaan töihin. Olin seurakunnallisessa työssä liki 10 vuotta. Juuri nyt saan tehdä työtä, jossa ei ole päivittäistä ideologista ristiriitaa. Siitä olen kiitollinen. Sielukin tarvitsee lepohetkensä.
Jossain vaiheessa löysin vähitellen luottamusta uudelleen. Tai ajauduin vanhaan ajatusmalliin. Viimeiset pari vuotta sisäinen ristiriita oli sietämätön. Tuntui falskilta puhua sairaille, kuoleville, lapsille ja nuorille Jumalasta, joka rakastaa – Jumalasta, joka pitää huolta samalla, kun taistelimme lapsettomuushoitojen ristiaallokossa ja katsoimme raskaus raskauden toisensa perään päätyvän verenvuotoon, keskenmenoon. Uskosta tuli kirosana. Olen miettinyt paljon sitä, mistä se johtuu. Omista pettymyksistä suurilta osin. On helppo uskoa ja luottaa silloin, kun kaikki on hyvin. Kun ihmiseltä viedään kaikki, uskokin, se on paljon vaikeampaa. Tänään ajaessani töistä kotiin oivalsin jotain. Uskostani ja epäuskostani. Jotain, minkä johdosta en taaskaan voi olla korostamatta liikaa sanojen voimaa ja vaikutusta. Että kukaan meistä ei tahattomasti rikkoisi enempää. Raskaudenkeskeytyksen jälkeen eräs seurakuntani sielunhoitaja sanoi minulle, että ”jos kerran jokainen lapsi on lahja Jumalalta etkä sinä halunnut ottaa sitä lahjaa vastaan, niin kuinka sinä voit olettaa, että Jumala koskaan enää suo sinulle lahjaansa?”
99,5 % minusta uskoo, että tuo ei ole totta. Mutta silti on se 0,5%, joka uskoo tuohon. Se riittää epäuskon kasvualustaksi.
On vaikea uskoa siihen, mitä ei näe. On paljon helpompaa olla jälkiviisas ja piiskata itseään sillä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Miten olisi pitänyt toimia. Se ei ole reilua omaa itseään kohtaan. Jos meillä olisi kaikki viisaus elämämme vaikeissa tilanteissa, niin emmekö silloin hyödyntäisi sitä?
Välillä on myös mahdotonta toivoa. Silti minä toivontoivontoivon, että jossain tässä maailmankaikkeudessa olisi hetki, jolloin minä saan tulla äidiksi. Ja että usko, vaikkakin hippusellinen, riittää. Kantaa näidenkin sudenhetkien yli.
Pitää tässä elämässä – epäuskossa ja uskossa – kuitenkin toivossa kiinni.