”että kaikki kääntyisi hyväksi”

Kun viedään pimeään ja riisutaan paljaaksi kaikesta turhasta, sitä huomaa ajattelevansa äärimmäisen yksinkertaisia asioita.

Että saisi herätä seuraavanakin aamuna. Saman Miehen vierestä.

Että saisi ajaa hengissä työpaikalleen, tehdä työtä rakkaiksi tulleiden seurakuntalaisten parissa, osallistua elämän iloihin ja suruihin ja saada kulkea kappale matkaa kunkin sitä tarvitsevan rinnalla. 

Että jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Ja jokainen kohdattu ihminen saa oman paikkansa sydämessä. Ja hankaliakin ihmisiä voi siunata, kaikesta vaikeimpienkin ihmisten elämää voi kantaa suurempiin käsiin.

Että syli voisi olla auki ihmisten tulla. Sukulaispienten, kummipienten ja ystävienkin. Lastenleireillä aikoinaan pidin syliparkkia, joka yleensä oli aina täynnä. Ihmisellä on tarve tulla kosketetuksi ja välillä pidetyksi sylissä. Voi, kun kuulisin sen äänettömänkin pyynnön, joka esittää tuon toiveen ja osaisin siihen vastata.

Että koti voisi olla auki ihmisten tulla. Arjen keskelle, välillä kaaokseenkin. Ettei tarvitsisi miettiä, kehtaako soittaa ovikelloa tai onko audienssi varattava kuukausia etukäteen.

Että silmät näkisivät lähellä ja kaukana olevien hädän, huolen ja surun. Riemun ja ilon. Niin, että sydänkin osaisi toimia kussakin tilanteessa oikein.

Että selvittäisin kaikki solmussa olevat asiat.

Että sanoisin rakkaille, miten rakkaita he ovat ja miten paljon heitä arvostan ja tarvitsen.

Että en yrittäisi aina niin pitkään, yksin. Auttaja sairastuu näköjään aika ajoin kaikkivoipaisuuslaisuuteen. Muistaisin itsekin sen, että yksin ei tarvitse eikä aina ole pakko jaksaa. Etten vaatisi itseltäni sen enempää kuin toisiltakaan.

Että luottaisin. Siihen, että minua kannetaan. Siihen, että minusta pidetään huolta.

Että kaikki kääntyisi hyväksi. Että minun Kaikkein Suurimmasta Toiveestani voisi joku päivä tulla totta.

Sitä minä toivon. Mitä Sinä toivot?