halaus tuulikaapissa

Pyhäinpäiväviikonloppu oli henkisesti raskas. Olin ihan uupa. Työmatkalla pyyhin kyyneleitä. Olisin halunnut käpertyä viltin alle ja pysyä siellä siihen asti, että kohdussa ihan oikeasti asuisi joku.

En saanut edes takkia pois, kun ensimmäiset pienet kädet kiertyivät jalkojen ympäri.

”Ihanaa, sä tulit! Mä haluun sun viereen sun kanssa lukeen kirjaa.”

”Toitko sä sen lihansyöjäkasvin?” (siis aloitamme kasvinhoitoprojektin ja mikä olisi parempi projektikohde poikavaltaiselle ryhmälle kuin kihokki?)

”Kato mä osaan tehdä tästä räästä hissin”, sanoo yksi ja hiissaa räkäkönttiä ylösalasylösalas.

Pienet tulivat hakemaan aamusilityksiä ja hyvän huomenen huikkauksia.

Ja sitten. Yksi äideistä, joka jo Pyhäinpäivänä kommentoi melankolisvivahteista postaustani FB:ssä, tuli ihan lähelle ja kysyi: ”Miten sä jaksat?” eikä odottanut juurikaan kauempaa jatkaessaan: ”Saako sua halata?”

Merkityksellisiä ovat joka aamu lasten tapaaminen. Silitykset. Rutistukset.

Äärimerkityksellistä oli tuo kohtaaminen erään äidin kanssa. Nuo kaksi kysymystä, ”mitä kuuluu” ja ”saanko halata” tuntuivat ihan järkyttävän hyviltä. Järkyttävän, koska ne järisyttävällä tavalla toivat valoa viikonlopun jäljiltä matalalla olleeseen mieleen. Hyvällä tavalla järkyttävän.

Ja miten pienellä voi jonkun koko päivän suunnan pelastaa! 

Olemalla edes hetken läsnä. Aidosti.