”halit. isisi”
Kun työhaastattelussa tai jossain muualla on kysytty, kuka on esikuvasi, olen vastannut lähes poikkeuksetta aina – isäni.
Isi on yhä edelleen minun supersankarini, esikuvani, tukeni ja turvani. Isi on yhä edelleen kainalo, johon käpertyä ja syli, johon kiivetä silloin, kun ei jaksa tai kun on paha olla.
Lapsuudessani isä teki paljon töitä. Auttoi muita niin paljon, että minä olin niille muille kateellinen. En olisi halunnut jakaa isää. Olisin halunnut hänet ennemmin kotiin kuin sairaalan pitkille käytäville. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä oli niin paljon töissä turvatakseen meille hyvän lapsuuden ja mahdollisuudet harrastaa ja mennä lukioon. Senkin olen ymmärtänyt, että hän ei olisi voinut toimia mitenkään muuten; hän on aina tehnyt työtä sydämellään.
Lapsuudessani isä piti paljon sylissä. Halasi, silitti. Kasvaessani nuoreksi naiseksi ja sitten aikuiseksi hän on muistanut kertoa lähes aina kohdatessamme, että olen hänelle rakas. Että olen kaunis ja ihana. Kaikkein mustimpienkin kokemusten jälkeen olen ollut hänen silmissään täydellinen, kaunis ja rakas. Se on ollut jotain niin suurta, että en pysty sitä sanoin kirjoittamaan. Kyyneleet pyrkivät silmiin väkisin – hänen vaikutuksensa minun kehitykselleni ja naiseudelleni on ollut ihan valtava. Hänen lempeä suhtautumisensa lapsettomuushoitoihin ja tähän kipuun on ollut voimaannuttavaa; useaan kertaan hän on luvannut rakastaa myös ”lainalapsia”, jos sellaisia joskus saisimme.
Isä on ollut valmis auttamaan aina. Ei ole ollut sellaista hätää eikä ongelmaa, etteikö siitä olisi voinut puhua. Hän on uskaltanut laittaa rajoja ja pysyä niissä. Useammankin kerran olemme väitelleet, karjuneetkin. Kuitenkaan kertaakaan en ole joutunut miettimään sitä, kestääkö hänen rakkautensa minuun.
Ajatellessani isää mieleeni tulee kaksi hyvin vahvaa muistoa. Ensimmäinen on lapsuudesta. Olin pieni partiolainen ja kävin koloilloissa metsän toisella puolella. Yhtenä iltana päätin oikaista metsän läpi. En pimeässä löytänytkään oikeaa polkua ja eksyin. Itketti. Alkoi viluttaa. Isä oli opettanut, että jos pelottaa, niin silloin voi laulaa ja mitä kovempaa laulaa, niin pelko voi vähentyä. Keräsin kaiken rohkeuden ja aloin laulaa. Ainoa laulu, joka tuli mieleen, oli Ystävä sä lapsien. Metsän pimeydestä alkoi näkyä pientä valon tuiketta. Minä lauloin kovempaa. Sitten metsästä kuului tuttu ääni. Isä lauloi samaa laulua. Isä oli lähtenyt etsimään minua, kun minua ei ollut kuulunut kotiin. Päästessäni isän syliin kaikki oli hyvin. Hän ei ollut vihainen, vaan helpottunut.
Toinen on aikuisuuden kynnykseltä. Olin ajanut ajokortin muutamaa kuukautta aikaisemmin. Ajoin auton rajusti ulos tieltä ja oli hiuskarvan varassa, että en kuollut. Sairaalasta soitettiin isälle, jonka olisi pitänyt päästä pitämään luentoa toiselle paikkakunnalle. Pelkäsin isän reaktiota tuhoutuneesta autosta. Kuitenkaan kertaakaan silloin eikä sen jälkeen hän ei jupissut eikä murissut kolarista. Hän sanoi, että peltiä saa aina lisää, mutta uutta tytärtä hän ei tilalleni saa.
Isän rakkaus ei ole vähentynyt, vaikka ikävuosia on tullutkin lisää. Edelleen hän halaa ja silittää. Kertoo, miten rakas hänelle olen. Suukottaa poskea. Ja ottaa vastaan lapsen rakkautta.
Edelleen hän allekirjoittaa kaikki tekstiviestinsä näin:
”Halit. Isisi.”
Isä on minulle rakas. Jokaisena päivänä.
Hän kulkee sydämessäni aina, sittenkin, kun häntä ei enää ole.