hämmennystä
Olemme puhuneet Kumppanin kanssa paljon. Kaikesta.
Siitä, mille tuntuu aloittaa elämää uudelleen eron jälkeen, kasata itseään sirpaleista ja katsella peilistä vähemmän kaunista, elämän murjomaa peilikuvaa.
Siitä, mille tuntuu menettää elämässään jotain, mitä olisi halunnut ja toivonut enemmän kuin mitään. Meillä molemmilla on kokemusta keskenmenoista. Sen surusta. Ikävästä. Ei tarvitse selittää, miksi tuntuu välillä pahalta. Tai missä suru asuu. Tuntuu, että toinen tietää sen sanomattakin ja puristaa vaan kädestä tiukemmin tai hipsuttaa sängyssä selkää hellemmin.
Siitä, mitä elämässään haluaisi ja toivoisi. Ihan tavallisen arjen. Ihan tavallisen kumppanin. Ihan tavallisen raskauden ja muutaman lapsen.
Lauantaina olimme päiväretkellä. Kävimme katsomassa upeita maisemia ja luontokohteita. Istuimme autossa ja taivalsimme vaikeakulkuisessa maastossa. Välillä Kumppanin käsi kävi alaselällä, veti kainaloon. Välillä autolla ajaessa käsi etsi kättä. Ja illalla, kun päivän vaelluksesta ryytyneinä köllittiin iho ihoa vasten sylikkäin vahvojen käsien hipsuttaessa selkää hellemmin kuin koskaan aikaisemmin, tuntui siltä, että tässä on kaikki.
Sunnuntaina kävimme perheeni kanssa syömässä ja illalla uudella kävelyretkellä kotimaisemissa. Maisemissa, jossa olen kävellyt niin monet kerrat itsekseni aikaisemminkin. Nyt niissä oli jotain erilaista. Eilen illalla kainalossa sen tajusin: jaettu kokemus on kaksinkertainen ilo. Jaettu suru on puolet kevyempi suru. Se, että minun ei tarvitse korjata Kumppanissa mitään, tuntuu hyvälle. Voimme jakaa kipeänkin kokemuksen lapsen menettämisestä ilman, että se etsii koko ajan syyllistä tai selittää, miksi kävi näin. Voimme puhua yhdessä toivosta ja siitä, että jonain päivänä kumpikin meistä haluaisi lapsen. Kumpikin. Ei pakosta. Yhtäkkiä elämään on tulvahtanut niin valtava hyökyaalto toivoa, että minun sydämeni tuntuu pakahtuvan. Uusien mahdollisuuksien kesä.
Ja ensimmäistä kertaa aikoihin lapsettomien lauantai oli lähes inhimillinen enkä äitienpäivänäkään hajonnut atomeiksi.
(Tänä aamuna olin pitkästä viikonlopusta väsynyt. Vein Kumppanin työmatkallani töihin. Matka sujui hiljaisuudessa kädestä kiinni pitäen. Kumpikaan ei puhunut oikein mitään. Lähtöhali ja pusu. Alle 10 minuutin kuluttua puhelin soi. Kumppani soitti ihan vaan tarkistaakseen, että onko kaikki hyvin, kaduttaako joku ja tuntuuko joku pahalta. Melkein pillahdin itkuun – tuo pieni teko tuntui niin käsittämättömän hyvältä. Hyvä ja sydämellinen mies. Kaikin puolin ihan ihana.)