helmiä peiton alta

Pieni oli yökylässä viettämässä vappua. Touhua ja tohinaa riitti. Tehtiin kasvomaalauksia, pelattiin kaikki lautapelit, puhallettiin (ja poksauteltiin) ilmapalloja ja saippuakuplia, hypittiin ruutua, juostiin puolinakuina pitkin käytäviä ja katsottiin snookeria. (Mies on saanut itselleen innokkaan katselukaverin; Pieni oli kotonaan vahingossa painanut kahdesti nelosta ja päätynyt kanavalle 44 ja snookerin ihmeelliseen maailmaan ja havainnut sen äärimmäisen mielenkiintoiseksi.)

Nukkumaanmeno venähti. Pienelle tehtiin pesä meidän sängyn viereen. Köllittiin vierekkäin, loruteltiin ja mietittiin hyviä asioita. ”Mun mielestä sä oot tosi hyvä olemassa kun sä oot mun oma täti. Mun mielestä sekin on hyvää, että mä oon vielä näin pieni (5v.) kun me voidaan tehdä vielä niin paljon kaikkia kivoja asioita.”

Luettiin iltasatua. Pieni sai valita. Valitsi sitten kaikkein pisimmän sadun, mitä kirjasta löytyi. Silmät alkoivat lurpahdella, haukotutti. Minä tarjouduin lopettamaan ja jatkamaan sadun tänä aamuna loppuun. Sain napakan vastauksen: ”Älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään.” (Sensei on sanonut näin Ninjagossa.) En jättänyt. Luin sadun loppuun. Silitin uneen.

Keskellä yötä (kun vielä oli pimeää) pieni käsi tökki minut hereille.

Peiton alta kuului: ”Just ton takia sä oot niin rakas kun sä kuuntelet mua.”