helppohan se on anonyyminä huudella

Viime yön pimeinä tunteina joku jossain sai neronleimauksen kommentoida tätä blogia anonyymisti. Eikä kommentoinnissa ole mitään pahaa. Kritiikkiäkin saa antaa. Mutta hei KOHTUUS KAIKESSA! Jos minua aletaan leimata sivupersoonieni kanssa höpötteleväksi pettäjäksi, niin siinä kohdassa leimahtaa. Ärtymys. Kiukku. Että hei perkele, mikä siinä on niin vaikeeta? Että ei omalla nimellä uskalla kommentoida? No joo, tai siis käyttäjätunnuksellaan, täällä Lily:ssäkin kun valtaosa kirjoittajista omaa ei-niin-julkisen-oman-nimen-suojaksi tehdyn käyttäjätunnuksen. 

Minä en mene rikki arvostelusta. Enkä siitä, että tyyliäni kritisoidaan. Mutta se ihan suoraan vituttaa, että ladellaan mukatotuuksia minun elämästäni joku halvatun besserwisser-vaihde silmässä. Ja loukataan. Loukkaamisessa menee minun rajani. Sitä en siedä, eikä sitä tarvitsekaan sietää. 

Että vielä nyt ihan kaikille tiedoksi:
– olen naimisissa yhden miehen kanssa, samarakkaan. Ei salarakkaita jonoittain vaatekomerossa eikä auton takalahvissa.

– en ole raskaana, vaikka sydämiä laitankin kanssaihmisten blogeihin

– minua on vain yksi minä, AnLottanen, joka kirjoittaa vain yhtä blogia, tätä. 

– minulla ei ole sivupersoonia. Ei, vaikka lapsena kuvittelinkin olevani Katto Kassinen ja Ronja Ryövärintytär ja Prinsessa Leia.

– raivostun vääristä todistuksista ja siitä, jos joku on tietävinään asioita, mitkä eivät pidä paikkaansa.

– inhoan nimetöntä huutelua. Jos aikuisella ihmisellä ei ole pokkaa edes rekisteröidyn nimimerkin suojista huudella, niin olkoon sitten hiljaa. Helppoahan se on vinkua vaikka mitä, kun ei jää kiinni. Toisia ihmisiä kuitenkin pitäisi kohdella kunnioittavasti. Ja niin kuin itseäsi toivoisit kohdeltavan.

Että ei mulla muuta.