hiuskarvan varassa (ajatuksia elämän rajallisuudesta)

Oikeastaan on moninkertainen ihme, että olen vielä elossa. Elämän varrella on ollut niin monta läheltä piti-tilannetta, että ovat suojelusenkelitkin tainneet olla välillä todellisen hermo- ja lepoloman tarpeessa.

Eilen, saatuani kuulla syvistä laskimotukoksista, istuin pitkään autossa ja itkin. Helpotuksesta. En niinkään kivusta ja pettymyksestä, vaan helpotuksesta. Siitä, että olin päättäväisesti hakeutunut lääkäriin, kun omat kiputuntemukset eivät jättäneet rauhaan. Siitä, että vastoin sairaanhoitajankin ”venyttele kotona ja ota särkylääkettä, on varmaan lihasperäistä”- ohjetta penäsin puhelimessa lääkäriaikaa niin pitkään, että viimein sain sen. Siitä, että hoito voitiin aloittaa ennen kuin veritulpan riekaleet lähtivät liikkeelle ja olisivat mitä todennäköisimmin joutuneet keuhkoihin.

Minulla on ollut tapahtumarikas elämä. Alle kolmevuotiaana katselin mökillä vanhempia serkkuja uimassa rannan syvässä päässä. Minäkin halusin. Juosta päräytin laiturilta syvään päähän ja uppeluksiin. Äiti havahtui serkkujen kiljuntaan ja syöksyi mökistä vaatteet päällä perään. Sai kiskaistua köhivän ja pärskivän lapsensa pohjasta. Minä tyynesti olin kysynyt, että ”näittekö, kun uin hienosti käsipohjaa?”. 

Lukioikäisenä olin pollea ajokortin omistaja. Alla isän Volvo, lainassa. Olin eräänä maaliskuisena päivänä menossa valmistelemaan partioleiriä, kun auto lähti käsistä loskaisella ja uraisella sivutiellä. Menin läpi kakkosnelosista tehdystä lauta-aidasta, niittasin sitä usemman metrin. Sitten kaadoin muutaman pienemmän koivun päätyen lopulta vankkaan kuuseen. Auto lyheni melkein metrin. Aidankappaleita oli ohjaamossa. Se oli sitä aikaa, kun autoissa oli arp-puhelimia. Sain sillä hälytettyä apua, mutta en osannut kertoa, missä olen. Onneksi vastaantullut rekka näki ulosajon ja hälytti apua, auttoi minut autosta ja ohjasi pelastushenkilöstön paikalle. Muistan aina, kun pelastuspäällikkö saapui paikalle ja huusi: ”Kuinka monta uhria? Onko kukaan elossa?” Ja siinä minä istuin, auton vieressä mättäällä, rekkakuskin takki harteilla. Eivät ensin uskoneet rekkamiestä, joka sanoi, ettei ole kuolleita ja että kuski on hengissä. Sitten pelastuspäällikkö tuli eteeni, kyykistyi, otti minua harteista kiinni ja sanoi: ”Ymmärräthän sinä, että ei tuommoisesta selviä hengissä? On todellinen ihme, että sinä olet siinä. En osaa selittää, miten voit ylipäätään olla siinä.” Minä selvisin muutamalla mustelmalla ja ruhjeella ja kipeillä niskoilla. Turvatyyny pelasti hengen.

Opiskeluaikana olin hirvikolarissa. Opiskelukaveri ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla. Hirvi osui edellä ajavaan maasturiin, lensi sen yli suoraan kaverini auton päälle. Hirven jalka tuli tuulilasista sisään, sentin ylemmäksi kuin minun pääni. Ja läheltä piti- pyörähdyksiä on liukkailla teillä jokunen.

Muutamasta väkivaltatilanteesta olen selvinnyt. Kuitenkin hengissä.

Olen oppinut elämään myös anafylaktisten reaktioiden kanssa, vaikka muutaman kerran onkin ollut todella kiire hoitoon. Pelastus on jokaisella kerralla ollut Epipen-adrenaliinikynä, joka on antanut vaaditut muutamat minuutit lisäaikaa. 

Kun elämä on useamman kerran ollut hiuskarvan varassa ja hengenlähtö lähellä, sitä ehkä oppii elämään hieman eri tavalla. En panttaa tunteitani enkä ajatuksiani. En jätä sopimatta riitoja enkä konflikteja, vaan haluan selvittää ongelmat heti. Elämä on liian lyhyt vihan ja kaunan kantamiseen. Elämä on liian kallisarvoinen tuhlattavaksi turhilla riidoilla, mykkäkouluilla, itsepäisyydellä tai periksiantamattomuudella.

Kerron läheisilleni, mitä he minulle merkitsevät ja kuinka rakkaita ovat. Eikä se, että muistuttaa jonkun olevan Tärkeä ja Rakas, aiheuta inflaatiota rakastamiseen. Päinvastoin. Se tuntuu itsestä ja toisesta hyvältä. Halaan aina kohdatessa ja erotessa. Omia, lainattuja ja välillä vieraitakin. Jos en tulisikaan enää kotiin, tietäisivät, miten suuresti heitä rakastan. Ikuisesti.

Kun Pienet ovat kysyneet, lupaanko olla aina heidän elämässään, olen vastannut, että olen. Silloinkin, kun en enää fyysisesti ole täällä. Sillä rakkaus, se ei kuole koskaan. 

”Ja vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mä mitään pahaa. Sä oot mun valoni, sä oot mun turvani ja sua rakastan.”