hoitohenkilökunnan ammattitaidosta

Olen vihainen. Ja surullinen. Vihainen siitä, että meidän hoitotaipaleemme on ollut niin kivikkoinen. Niin valtavan moni asia on mennyt pieleen, kuten esimerkiksi..

• kolmannen keskenmenon jälkeinen yhteydenotto neuvolaan ei poikinut mitään muuta, kuin käskyn yrittää kovemmin – minä yritin tarjota kysymyksenä mahdollista tukosalttiutta, mutta ”älä skitsoa”- neuvo sai painamaan punaista luuria hyvin nopeasti
• viidennen keskenmenon jälkeinen yhteydenotto neuvolaan poiki suosituksen syödä terveellisesti (kuten siihenkin asti) ja käskyn popsia aspiriinia, vaikka potilasjärjestelmässä lukeekin kohdallani vaikea ASA-allergia..
• neuvolan ohjeet harrastaa seksiä useammin, kovemmin ja pidempikestoisemmin. Eli suomeksi: pankaa kuin puput. Kyllä se siitä tärppää! No, kaikki tiedämme, kuinka kävi.
• neuvolan vastahankaisesti kirjoittama lähete lapsettomuuspolille oli unohtunut lähettää (koska oletettiin, että kyllä se raskaus sieltä alkaa!) Jälleen tiedämme, kuinka kävi.
• lapsettomuuspoliklinikalla tutkittiin minun tietojani ja todettiin lukuisien keskenmenojen olleen ”vaan älyttömän huonoa tuuria”. Aha. Jaa. 
• lapsettomuuspoliklinikalla hoitojen aloittaminen viivästyi, koska piti selvitellä pettymyksensietokykyä ja henkistä jaksamista. Missään vaiheessa ei esimerkiksi huomioitu sitä, että seksuaalista väkivaltaa kokeneelle lukuisat tutkimustoimenpiteet voisivat olla kiusallisia, vaikeita ja ahdistavia. Missään vaiheessa kukaan ei ollut kiinnostunut tulppa-alttiudesta, koska ”no sulla nyt on vaan ollut niin huono tuuri näiden raskauksien kanssa”, ei sittenkään, vaikka se verikokeella voitiin todentaa. Tätä ei hoidossa huomioitu millään tavalla. 
• lapsettomuuspoliklinikalla ohjeistettiin ensimmäiseen icsiin kuin hampaan paikkaukseen. Munasolupunktion sanottiin olevan ”hyttysen pisto vaan”. Ja mehän tiedämme, kuinka kävi. Munasolupunktio oli helvetillisin toimenpide ikinä. Siis IKINÄ. Olin tavattoman kipeä. Verta vuosi vatsaonteloon, valuin kuin Niagara lapsettomuusklinikan sohvalle, taksiin ja kotona. Parasetamoli ei auttanut kipuun. Makasin kotona sohvalla kippurassa ja itkien soitin polille. Sain käskyn hakeutua synnytysvastaanottoon, koska poli oli juuri mennyt kiinni. Synnytysvastaanotossa olivat käännyttämässä minua pois, mutta koska en pystynyt kävelemään (kipu oli niin kova, etteivät jalat pitäneet alla), ottivat minut vastaan. Kaksi lääkäriä tutki erikseen, ensimmäinen olisi kotiuttanut. Vaadin toisen mielipiteen. Toinen lääkäri alkoi välittömästi valmistella osastopaikkaa. Osastolla kuitenkin sain kipulääkkeitä rajoitetusti, koska ”ei nyt tästä toimenpiteestä näin kipeeksi voi tulla”. Ketut! Kun kysyttäessä perustetta sille, mille sen pitäisi tuntua, sanotaan että ”kirjoissa lukee niin” niin onko se oikeasti pitävä peruste? Että ihminen ei yksilöllisesti voi kokea kipua voimakkaampana tai lievempänä? 
• ensimmäisen icsin jälkeenhän kävin päivystyksessä voimakkaan pohjekivun (tulppakivun) vuoksi. Ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa, mutta radiologi piti silti minun tulppahistoriallani todennäköisenä sitä, että tukos siellä on ollut ja kirjasi havaintonsa. Polilla tämä kuitattiin ”turhana panikointina”.
• toiseen icsiin valmistauduttaessa luvattiin, että kiputuntemukset otetaan tosissaan. Ettei tarvitse pelätä, kun ”meillä on niin hyvä hoito”. Luvattiin, että ei tarvitse kulkea synnytyspäivystyksen kautta, vaan voi tulla suoraan polille. Suoraan klinikalta. Toinen icsi oli ihan yhtä kivulias. Taksikuski talutti käsikynkkää polin vastaanottoon, kun ei hennonut laittaa kävelemään yksin. Polilta sain lähetteen osastolle, jossa tiedettiin olevan sisäilmaongelmia (ja josta olin ilmaissut huoleni) ja jossa olin tosin vaan 15 min.saatuani sisäilmasta niin voimakkaan allergisen reaktion, että kiireellä taluttivat takaisin polille. Kortisonitipassa siirrettiin uudelle osastolle. Taas piti taistella kipulääkkeistä. Oltiin antamassa Buranaa (niin siis löytyy myös ibuprofeiiniallergia) ja Parasetamolia. Kun jälkimmäinen ei auttanut maksimiannoksellakaan, annettiin vahvempaa ja sitäkin vasta, kun tärisin ja itkin kivusta. Taas sain kuulla, että yleensä tämän toimenpiteen jälkeen pärjätään kotona. Vietin useamman päivän sairaalassa.
• sairaalassa ollessani kyselin napapiikkien perään. (Verenohentajia, koska olin vuodelevossa ja kesästä oli jo yksi tulppakokemus.) ”Et sä niitä tarvii, kohtahan sä kävelet.”
• kotiuduttuani jouduin seuraavana päivänä lähtemään töistä kesken sairaalaan, kun jalat olivat niin kipeät. Ultrattiin. Ja mehän tiedämme, mitä löytyi – tukoksia. Potilas oli ollut oikeassa koko ajan. Ja söi 6 kk Marevania ja pisti Klexanea, koska hoitotaso ei millään meinannut löytyä.
• selvisi, että emme voi saada sataprosenttisesti omia lapsia. ”Ei tullut kenellekään mieleen” oli kaikkein idiootein lause, mikä sanottiin. No kenelle sen olisi pitänyt tulla mieleen? Meille? Pitäisikö ihan oikeasti aina vastaanotolla pitää älypuhelimessaan Käypä hoito- ohjeistus auki ja seurata, että osaako se lääkäri nyt tutkia/hoitaa oikein?
• selvisi, että hoitoja ei jatketa. ”Me nyt päätettiin näin. Sä voit tulla tänne jutteleen siitä, mille tää susta tuntuu.” Niin. Puhelimessahan se ylipäätään kannattaa kaikki kertoa, varsinkin, jos itse on sanonut olevansa kiinni lapsiryhmässä ja ettei voisi puhua.. ja kun sitten koko maailma murenee, niin siitä on tosi luontevaa mennä ohjaamaan sitä kesken jäänyttä eskarituokiota ja miettiä, että miten helvetissä sitä kertoo tämmöisen uutisen kotona puolisolleen. Niin, minun kerrottavakseni se jäi.

Mutta menee se ketuiksi muillakin. Itku tuli aamulla, kun luin tämän: http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/henkaysta-vaille-elama/1992367

Mitä ihmettä pitäisi tapahtua, että sitä saisi oikeanlaista hoitoa? Että otettaisiin terveydenhuollossa todesta? Että uskottaisiin siihen, että potilas on kuitenkin oman kehonsa asiantuntija?