huomenna selviää, ollaanko raskaana vai ei.

Apua. Huomenaamuna on labrat ja huomenna tulee tulokset hcg-arvosta.

En ole ostanut ainuttakaan raskaustestiä mistään, en ole uskaltanut. 

En ymmärrä, miten minä huomenna sieltä labrasta selviän töihin, päivystämään ja hoitamaan kotikäyntejä.

Jos hoitaja soittaa kesken kotikäynnin ja sanookin, että ”ei tästä vauvaa tulekaan”.

Tai jos hoitaja soittaa kesken työpaikkakokouksen ja sanoo, että ”onneksi olkoon!”

 

Mihin tämä kahden viikon piina-aika hävisi? Ei se tuntunut piinalta, ei ollenkaan. Nyt se tuntuu. 

Se tuntuu siltä, että huomenna minun toivoni mahassa kasvavasta Pienestä viedään lopullisesti pois.

Se tuntuu siltä, että minun tekisi mieli itkeä ja huutaa ja raivota, että minä en halua negatiivista hoitotulosta. Että minä en kestä negatiivista hoitotulosta.

 

En uskalla ajatella mitään. En positiivista enkä negatiivista tulosta. Pelkään sitä, että herään aamuyöllä siihen, että kuukautiset alkavat siten, kuten joka kuukausi muutenkin – ajastettuna ja täsmällisen nakutettuna. Sitä minä eniten pelkään.

Että tästä toivosta ei tule totta.