itku

Sieltä se tuli. Työpalaverissa. Itku.

Juhlittiin täytekakulla äitiyslomalta palannutta kollegaa. Ihasteltiin parivuotiaiden supliikkeja ja töhinää. Ja rajattiin toisiamme ulkopuolelle.

”Niin, tänhän ymmärtää sitten, kun itse on äiti.”

”Kyllä se äitiys muuttaa, elämästä tulee niin paljon merkityksellisempää.”

”Joo, maailman isoin asia…en mä ymmärrä, millainen mä olisin, jos en olis äiti.”

Tunsin itseni NIIIIIIIN ulkopuoliseksi pottaharjoittelusta. Unikoulusta. Vanhemman huolesta. Elämän merkityksellisyydestä. Äidin vaistoista. 

Ensin se hiipi ärsytyksenä. Poskille nousevana punana. Sitten piti räpsytellä silmiä. Ja sitten paeta. Vessaan. Ja vessasta autoon.

Autossa itkin elämän epäreiluutta. Sitä, että tuon kahden vuoden aikana minunkin mahaani on tuijotettu (ja kerran jopa silitetty) raskauden toivossa, on kyselty ”että koskas se teidän vuoro on kertoa iloisia uutisia” ja vihjailtu ”parastaennenkäyttöpäivän” lähenemisestä.

Itkin sitä, että tämä vuosi alkoi näin. Kahdestaan. Meitä piti olla kolme. Neljä. Viisi.

Itkin sitä, että en voi tietää, miten tämä elämä etenee. Tk:n lääkäri kuulemma soittaa perjantaina, huomenna inr-kokeeseen (taas). Maanantaina arvot olivat taas ihan päin sitä ihtiänsä. Hoitaja sanoi, että ”ei tässä Marevan-hoidon heittelyssä kyllä voi mitään lapsia nyt miettiä”. Lääkäri on varmaan yhteydessä keskussairaalan kardiologiin. En kyllä ala, jos tämä lapsettomuusprosessi tyssää nyt johonkin typerään lääkitysasiaan, jota minun kehoni ei meinaa ottaa vastaan.

Ja sieltä se taas tuli. Itku.