itkupäivä

”Nyt on niin, että näitä hoitoja ei enää kannata jatkaa”, sanoo naislääkäri lapsettomuuspoliklinikalla. Aika pysähtyy. Tuntuu, että sydän pysähtyy. Itku kuristaa kurkkua, pakahduttaa henkeä. Kyyneleet valuvat pitkin poskia, paidalle asti. Mies lähti ovet paukkuen, minä jähmetyin paikalleni. Minun sydämeni jähmettyi. Tältäkö se tuntuu, kun toivo kuolee? 

Tätä vaihtoehtoa emme edes ajatelleet. Emme halunneet ajatella. Ja sitten se läiskäistään vasten kasvoja, yhtään pehmentämättä, yhtään vaimentamatta iskua. Hoitoja ei julkisella puolella jatketa, koska onnistumistodennäköisyys on niin pieni. Liian pieni.

Minä en kelpaa. Riitä. Me emme kelpaa. Me emme riitä. Me emme mahdu kriteerilistauksiin.

On paha olla. Ja täällä minä olen töissä, yritän olla itkemättä enää enempää nämä tunnit. Jakaa joulupaketteja toisten perheiden lapsille. Toivottaa hyvää joulua. Pitää vanhusten jouluaiheisen kerhon. Ja koko ajan, joka sekunti minä haluaisin vaan huutaa. Kaiken kivun, ikävän, kaipauksen, tuskan.. kaiken ulos. Huutaa. Huutaa niin pitkään, ettei enää kuulu ääntäkään.

Tämä on väärin. Tämä elämä on väärin. Ja silti minä yritän hymyillä, halata ja kätellä. Silittää muiden pienokaisten poskia, heijata vauvakaukaloa sillä aikaa, kun vanhemmat valitsevat lahjoja. Heidän lapsilleen. 

Meidän toiveemme omasta lapsesta kuoli tänään. Minulle selitettiin, että luonnollisesti raskautuminen ei ole mahdollista. Että hoidoilla raskautuminen ei ole enää mahdollista. 

http://www.youtube.com/watch?v=d8JkehFWPlM

Ja se adoptiokortti – siitähän olen aikaisemminkin kirjoittanut. Me emme kelpaa sinnekään.

Tänään minusta tuntuu siltä, että minä en halua enkä voi enkä jaksa pitää yllä toivon näkökulmaa kenellekään. 

Minä odotan sitä, että pääsen kotiin. Kainaloon. Itkemään silmät uudelleen kipeiksi.