itsekkyyden huippu – lapsettomuushoidot

Tämän päivän Iltalehteä lukiessa meinasin kiskaista kahvit keuhkoputkiin. Siellä luki näin: ”En ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka itsekkäistä syistä hankkivat lapsen vaikka millä konstilla eivätkä hyväksy sitä, että kaikki elämässä ei vain ole tarkoitettu kaikille, eikä kukaan saa kaikkea haluamaansa.” Iltalehden lukijoilta oli tiedusteltu, että kuinka moni olisi valmis hankkimaan lapsen yksin. Tiedän, että tuo kommentti on vaan yksi monien joukossa, mutta se kolahti, koska minä olen kuullut saman lauseen niin monta kertaa aiemmin. Päin naamaa. Facebookin viestilaatikossa. Tekstiviestinä puhelimessa. Ja aina, yhä uudelleen, se satuttaa ihan yhtä paljon. Niin, joidenkin elävien mielestä on maailman itsekkäintä haluta lasta, vaikka ei sitä tahattomasti voisi saadakaan. On itsekästä kuluttaa yhteiskunnan varoja lapsettomuushoitoihin (samalla rahalla voisi vaikka tehostaa saattohoitoa tai lastensairaanhoitoa) ja on itsekästä toivoa, että hoidoista olisi jotain apua. Miksei sitä vaan hyväksy sitä, että kaikki elämässä ei vain ole tarkoitettu kaikille, eikä kukaan saa kaikkea haluamaansa? Miksei? Se suututtaa, että nämä näiden lausuntojen antajat ovat poikkeuksetta itse lapsellisia. Millä oikeudella kukaan, kenellä on jo lapsia, voi tulla saarnaamaan minulle minun itsekkyydestäni haluta, toivoa omaa lasta? Mitkä ovat olleet heidän omat tarkoitusperänsä tullessaan raskaaksi? Kuinka moni olisi valmis luopumaan lapsestaan? Ajattelemaan elämäänsä ilman lasta? Minä en moralisoi enkä arvostele kenenkään perheellisyyttä tai perheettömyyttä. En, koska tiedän, mikä voima sanoissa on. Hyvissä ja pahoissa. En halua rikkoa ketään yhtään enempää. Kuitenkin minun pitää suostua yhä uudestaan rikottavaksi. Se ei ole oikein. Minä tai me emme ole tehneet mitään pahaa. Perheen toivomisessa ei voi olla mitään väärää tai pahaa, saati siinä, että toivoisi oman sukunsa jatkuvan tämän hullun maailman keskellä. Seuraavan kerran, kun arvostelet lapsettomia tai lapsettomuushoidoissa olevia, pysähdy hetkeksi. Mieti, miltä hoidot sinun kohdallasi tuntuisivat. Mieti, miltä sinusta tuntuisi yrittää toivoa kuukausi, vuosi toisensa perään. Mieti, minkä kivun läpi sinun pitäisi mennä. Sitten, kun olet miettinyt, yrittänyt ymmärtää ja kuvitella tilannetta omalle kohdallesi, sitten voit puhua. Silloinkin varovasti. 
Niin ettei kukaan menisi enempää rikki.