jaetaan hyvää

Kävin ostamassa mansikoita. Isoja, makoisia. Ison laatikollisen. Viipaloin ja pakastin osan, osan jätin syömämarjoiksi. Sohvalla istuessa sanoin ääneen, miten iloinen olen kesästä. Mietin sitä, miten onnekas olen, kun voin lähteä ja hakea tuoreita marjoja. Ei se(kään) ole itsestään selvää. 

Naapurissamme asuu mummo, jonka kunto on mennyt hurjasti alaspäin. Säännöllisen epäsäännöllisesti olen käynyt hänen luonaan viemässä ketokukkia, ruusun nuppuja tiemme ruusupuskista, kesän ensimmäisiä mansikoita ja mustikoita. En nytkään voinut olla viemättä tuokkosellista kesää hänelle, jonka kesä menee kotisohvalla maaten ja takapihan lintujen laulua kuunnellen kotihoidon varassa. 

Sain eteisessä taas niin kiitollisen halauksen ja pusun poskelle, etten aikoihin. Mummon koko olemus tuntui hyrisevän ilosta. Minunkin olemukseni hyrisi. Ilosta. Siitä, että pienellä eleellä on mahdollista ravistella harmaata arkea aurinkoisemmaksi. Edes hetkeksi.

Omat marjatkin maistuvat jotenkin erityisen hyviltä. Siunatuilta.

Nyt haluaisinkin haastaa sinut. Jos naapurissasi asuu sellainen ihminen, vanha tai vammainen, räytynyt perheenäiti tai joku yksinäinen, vaikka masentunut opiskelija, joka ei itse pääse hakemaan itselleen kesää, niin vie sinä sitä hänelle. Kukkakimpulla. Tuokkosellisella mansikoita. Palasella itseleivottua mustikkapiirakkaa.

Laitetaan eteenpäin edes vähän sitä hyvää, mitä itse saadaan, jooko?