kantaa se. rakkaus.

Eilen köllittiin sängyllä sylikkäin. Tuumattiin, että sentään aika monesta on menty läpi. Selvitty. Nyt ollaan tässä.

Ollaan oltu toisillemme parasta – ja pahinta. Ja miten sitä voisi elää niin, että olisi parasta? Että olisi tiimi, hyvä sellainen? Parhaimmillaan me pystytään vaikka mihin. Arki rullaa. Parisuhde voi hyvin. Kotona raikuu nauru. Sohvalla istutaan sylikkäin, silitetään illalla sängyssä unimörköjä pois. Pahimmillaan haavoitetaan, loukataan tarkoituksella, työnnetään pois. Voidaan pahoin.

Miten sitä toivoisi, että voisi olla hyvä puoliso! Kumpikin.

Pieni välimatka on auttanut molempia. Näkemään lähelle paremmin. Kaipaamaan, Ikävöimään. Se on osoittanut sen, että kyllä meidän avioliitto on puolustamisen arvoinen. Kuitenkin siinä, meissä, on niin paljon hyvää. Sellaista, mistä haluaa pitää kiinni ja minkä puolesta todella haluaa koko sydämestään tehdä töitä.

Rakastan Miestä nyt enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. Syvemmin. Rakastan noita silmiä. Käsiä. Sydäntä. Syliä. Arvostan hänessä elämänvoimaa ja luottamusta siihen, että elämä kantaa. Että elämässä voi käydä hyvin, kun siihen uskoo, pyrkii ja sen eteen tekee töitä. 

Kantaa se.

Rakkaus.