käpertymisolo

Olen ollut viime päivät ahdistunut. Surullinen ja ahdistunut.

Vaikka paritapaaminen meni hyvin, on sen jälkeen riidelty enemmän kuin aikoihin.

Ymmärrän minä sen, että kumpikin on vereslihalla – Mies ehkä enemmän. 

Täällä leijuu suru. Suru siitä, että me emme koskaan saa mahdollisuutta sanoa, että onpa lapsella isänsä silmät tai hymy. Me emme saa nähdä samanlaista pellavapäätä, samoja ilmeitä tai ilkikurisia virnistyksiä. Ei, ne ominaisuudet tai geenit eivät koskaan periydy. Entä jos tulisimme raskaaksi lahjasoluilla ja joku vastaantulija sanoisi, että lapsi näyttää isältään? Sanoisimmeko, että kiva jos mielestäsi, mutta me emme isää tunne – lienee joku tanskalainen spermanluovuttaja? 

Olen ollut ahdistuneempi kuin aikoihin. Lamaantunut. Nukun huonosti. Haluaisin käpertyä pieneksi keräksi viltin alle, olla siinä enkä nousta ylös. Haluaisin puhaltaa pois kaiken kipeän ja ahdistavan. Haluaisin pystyä puhaltamaan.

Entä jos lahjasoluhoidon aikana Mies ei koekaan itseään isäksi? Ei rakasta lasta? Ei pysty hyväksymään lasta tai koe sitä millään tavalla omaksi? Missä kerrottaisiin rehellisesti se, että kaikki eivät saa lasta edes lahjasoluilla tai että lahjasoluvanhempien parisuhde voi ratketa, koska toinen vanhempi ei kykene kokemaan lasta omakseen? Missä puhuttaisiin avoimesti siitä, millaisen tunnemyrskyn miehet käyvät läpi ja mille tuntuu se, kun tietää oman geeniperimänsä loppuvan siihen, kun itse kuolee? Missä puhuttaisiin surusta? Epätoivosta? Ahdistuksesta?

Mies on sanonut, ettei voi riistää minulta sitä, mitä olen aina halunnut – äitiyttä. Minä haluaisin tarjota hänelle mahdollisuuden olla isä; hyvä isä. Mutta mistä minä voin tietää, että tässä käy hyvin? Entä jos ei käy? 

Olen nähnyt painajaista, jossa lähdemme uuteen icsi-yritykseen. Siinä painajaisessa minun tulppataipumukseni sivuutetaan ja saan massiivisen keuhkoembolian. Mies poistuu sairaalasta yksin. Ilman lasta, ilman vaimoa. Yksin.

Itkettää.

Miksi tämän pitää olla niin helvetin vaikeaa?