kassiin piilotettu

Mies lähti kuntoutusjaksolle. Minä jäin kotiin.

Eilen illalla mietin, mitä laittaisin Miehelle mukaan. 

Olisin halunnut pakata itseni, mutta koska se ei työvoimapoliittisista syistä johtuen ollut mahdollista, niin päädyin tekemään laatikon.

(Nyt siellä joku jo lukee, että voi *****, laatikon!)

Niin päädyin. Ja olin lopputulokseen jopa ihan tyytyväinen.

Kirjoitin pienille, kauniille paperilapuille otsikoksi ”yksi minun elämäni onnellisimmista hetkistä oli…” ja sitten jatkoin lausetta mieleeni tulleilla muistoilla. Muistoilla siitä, miten istuin ensimmäistä kertaa hänen sylissään lumisateessa ja kuinka hän suuteli minua ensimmäisen kerran. Muistoja siitä, kun menimme kihloihin. Istuimme vierekkäin rakkaan mökin saunassa. Siitä, miten ihanaa on saada käpertyä kainaloonsa. Lukea aamun lehteä yhdessä. Muistella sitä, kun edesmennyt mummini sanoi ensimmäistä kertaa hänet tavattuaan: ”Sinähän OLET jo ihan oma!” ja sitä, kun hän hymyili odottaessaan alttarin edessä vihkipäivänämme. 

Kirjoitin monia, minulle merkityksellisiä muistoja. Minun mielestäni meidän suhteemme onnellisimpia hetkiä. Ihan arkisia. Pieniä, isompia. Kirjoitin saatteeksi myös kirjeen. 

Laatikoksi valitsin ihan tavallisen tummansinisen pienen pahvilaatikon, johon mahtuivat paperilappuset sekä pussillinen kurkkupastilleja. 

Piilotin terveiset hupparin alle. Jännityksellä odotan, koska löytyy.

 

Mutta se syy. 

Vaikka olemme kulkeneet todella syvissä vesissä viimeisen vuoden aikana, niin on meidän suhteessamme kuitenkin hirmuisen paljon onnenpisaroita. Onnen hippusia. Ja niistä halusin myös Miestä muistuttaa.

(Ja siitä, että Vaimo odottaa reissusta palaavaa kaikella rakkaudella kotiin.)