katkeransuloinen elämä (ja itketty tämä päivä)
Eilen kaupassa näin yhden vanhan partiokaverin äidin. Kassalla hän liimautui kylkeeni, hymyili maireasti ja kysyi, asummeko ME vielä vanhassa lapsuudenkodissani. Kun vastasin, että asutaan, niin hän tuli kertakaikkiaan ihoon kiinni.
”No ja kuinkas monta lasta olet onnistunut hankkimaan?”
Hymähdin, että ei meillä ole lapsia. Sain sitten siinä, kassalla, pikaluennon siitä, kuinka ”jokaisella naisella on parastaennen-päivämäärä ja luulisi sinun jo tietävän, että TUOSSA iässä raskaaksi tuleminen voi olla haitallista ja että TUOSSA iässä alkaneet ensiraskaudet altistavat rintasyövälle”.
Hymyilin ensin ihan ystävällisesti, sitten jostain syvältä, sisältä alkoi itku. Ensin se kasteli silmiä vähän. Sitten se vyöryi hyökyaaltona. Kirjaimellisesti juoksin ulos kaupasta, autoon ja kotiin.
En ymmärrä, MIKÄ saa naisen toimimaan besserwisserinä toiselle naiselle. En ymmärrä, MIKSI toisen naisen pitää päteä, arvostella ja kritisoida toisten naisten elämää tai tapaa elää.
Saimme yökylään veljentyttöset. Oli ihanaa. Tanssitiin kantohangella, laskettiin persmäkeä (ja pienempi otti kontaktia kaloihin putoamalla polviaan myöten jäiden läpi), lämmitettiin sauna ja istuttiin löylyissä varpaat omenanhajuisessa jalkakylvyssä ja kurkkunaamiot kasvoilla, kipitettiin paljasvarpain takapihan lumessa ja juotiin saunajuomaa auringonlaskussa sylikkäin kaikki kolme. Katsottiin leffaa, itkettiin herkille kohtauksille (kaikki paitsi Mies), dipattiin porkkanoita ja vaihdeltiin irtokarkkeja.
”Voitko tulla nukuttaan”, kysyttiin. Yökyläilyissä parasta on se, että luetaan iltasatuja. Hihitellään hetki peiton alla, kerrataan päivän touhuja ja kiitetään niistä. Pyydetään siunausta seuraavaan. Ja sitten, kun uni alkaa kolkutella, lauletaan unilauluja. Ensin Pienemmälle, kolmen kimara. Samalla pidetään kainalossa ja silitetään hiuksia ja selkää. Pienempi nukahti hymy huulillaan.
”Voitko silittää mut uneen?”, kysyi Isompi. Lauloin suosikkilaulun, kahdesti. Silitin hellästi selkää ja hiuksia. Tunsin, kuinka uni vähitellen voitti. Siinä, kahden Rakkaan välissä, kaksi pientä kummassakin kainalossa, nyyhkin hiljaa. Minut valtasi niin äärettömän suuri suru siitä, mitä olen menettänyt. Ja mitä vaille jäänyt. Iltahaleja ja iltasatuja. Silittämistä, kädestä kiinni pitämistä.
Miten sitä antaisi kaiken olevaisen, jos saisi joskus kokea tuota päivittäin! Miten sitä olisi valmis kulkemaan läpi vaikka minkälaisen helvetin, jos sillä voisi taata sen, että joku päivä tuo kaikki olisi totta!
Tänään vein tyttöset kotiinsa. Halauksia, pusuja. ”Me haluttais tulla taas ensi viikonloppuna, joohan? Haethan meidät teille, joohan?”
Haenhan minä. Lainalapset. Ihanat, rakkaat. Ja koko kotimatkan minä itkin ikävää, menetettyjen pienten ikävää.